Salla
Taisin löytää hänet kerran, mutta lopulta
kadotin. Silti en ole koskaan unohtanut, enkä usko että
loppujen lopuksi edes kadottanut. Salla on minulle hyvin Rakas.
Hän on kolme vuotta minua nuorempi, silti kokenut vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Salla hurmasi minut persoonallisuudellaan ja huumorintajullaan vaikka hän on ulkoisestikin erittäin kaunis.
Tutustuin häneen alkuvuodesta -99. Olimme seuraavat pari vuotta kuin paita ja peppu, mutta erosimme lopulta syksyllä 2000. Tässä välissä ehdimme mennä kihloihin, rakastua, riidellä ja suunnitella liikaa tulevia. Olimme nuoria, elimme onnellista aikaa ja teimme historiaa toisillemme.
Miten se meni
|
Menimme melko pian tapaamisemme jälkeen
kihloihin. Olimme tiiviisi yhdessä koko
kevään ja alkukesän kunnes
Tätä päivä kerrallaan ajattelua jatkui pitkälle syksyyn 2000
asti. Välillä kaikki oli hyvin, välillä emme olleet
tekemisissä toistemme kanssa päiväkausiin. Lokakuussa lopulta
kasvukipuja?
Eli ajatuksia siitä, miten rakastavaisten elämä muuttuu sen jälkeen kun se ei enää olekaan yhteistä. En halua uskoa, että kaiken pitää olla unohdettua ja mennyttä - ihmiset kasvat, miksei rakkauskin voisi muuttaa vain muotoaan? Kasvaa.
10.07.2004
Missä mahdatkaan säilyttää sitä sormusta jonka sisäpinnalla lukee nimeni? Koska pitelit sitä viimeksi, mitä ajattelit tuolloin?
04.05.2004
Kuuntelen Coldplayn upeaa levyä, muistiini tulvii yhtä upeita muistoja. Nuorena kaikki oli epäreilun helppoa. Ja haurasta. Kaikilla tulisi olla yhtä upeita muistoja elämästään. Näitä ei kukaan voi viedä minulta pois.
22.01.2004
Päivälleen viisi vuotta tänään. Kulunut vuosi on ollut hiljaiseloa. Emme ole olleet missään yhteyksissä, emmekä ole edes törmänneet toisiimme kaupungilla tai baarissa. Vuosittainen hyvää syntymäpäivää -perinnekin on katkolla, syntymäpäivä- ja jouluterveiset jäivät lähettämättä.
Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - etten tiedä hänen kuulumisistaan mitään, en koskaan ole osannut lakata ajattelemasta. Enkä todennäköisesti koskaan lakkaakaan. Se ei ole enää samanlaista haikeutta, eikä ehkä edes nostalgiafiilistelyä, kunhan toisinaan tulee mieleen asioita joita ei toivottavasti koskaan unohda.
Muistan sen illan tasan viisi vuotta sitten. Tuskin ensirakkautta voisi edes unohtaa, se muutti kertaheitolla ja pysyvästi kaiken. Muistan sen lämpimän kesän ja päättymättömän pitkiltä tuntuneet purjehdusretket. Kuin olisi elänyt paratiisissa, jonne ei arjen murheet ylettyneet. Olimme nuoria ja rakastuneita, täysin varmoja siitä että koko loppuelämä olisi yhtä pitkää purjehdusretkeä kesäisellä saaristomerellä.
Loppu alkoi armeijasta. Pitkät erot rikottivat enemmän kuin olisi luullut. Luulin välillä tulevani hulluksi. Se hulluus alkoi vasta armeijan jälkeen. Ongelmia oli helppo paeta töihin ja senhetkinen järjetön IT-buumi syötti lumipalloefektiä. Ei mennyt pitkään kun tuska muuttui teoiksi.
Se oli kivulias, mutta ah niin täydellinen rakkaus. Ja se osa minusta, joka häneen joskus rakastui, se ei koskaan kuole. Joidenkin asioiden vain tietää pysyvän ikuisesti.
Luulen ymmärtäneeni tänään, että tärkeintä ei ehkä olekaan se, että yrittäisi väkisin pitää yhteyttä, vaan se, ettei unohtaisi.
21.01.2003
Sovimme lauantaina näkevämme tänään tiistaina, koulun ja töiden jälkeen joskus illalla. Lähetin iltapäivällä varmistustekstiviestin, johon sain jokseenkin tylyn vastauksen. "... ei mua oikeen huvita."
Loppupäivä kului miettiessä miksi edes haluan yrittää pitää jotain yhteyttä kun se on jatkuvasti tällaista? En todellakaan tiedä.
Muistan edellisessä puhelussa käymämme keskustelun kun hän totesi, että "Sun kaverit vaan soittelee ja pyytää mua kaljalle, ja mä käyn niiden kanssa baarissa mut sä et koskaan edes soita." Miksiköhän.
18.01.2003
Salla soitti yöllä neljän aikaan, oltiin kuulemma törmätty viisseiskassa, mutten ollut huomannut häntä. Tough, olin töissä, tauottamassa. Pyysi luokseen juttelemaan, mutten halunnut lähteä keskellä yötä Nummeen asti kun a) ei ollut kyytiä eikä taksirahaa, ja b) tiesin mitä siitä olisi kuitenkin seurannut. Lisää sydänsuruja.
Juttelimme aika pitkään puhelimessa, lähinnä riideltiin siitä miksei kummastakaan kuulu mitään. Vituttaa kun "kaveri" jaksavat puhua musta paskaa selkäni takana ja Salla auliisti uskoo suunnilleen kaiken mitä hänelle sanotaan. Vaan milloinkaan ei ole uskonut minua. Ei milloinkaan.
21.12.2002
Näin hänet Lynin tiskillä noin puoli neljän aikaan yöllä. Olin lähdössä töistä ja hän oli tilaamassa viimeisiä juotavia baaritiskiltä. Ajatukseni harhailivat koko loppuyön, tuntui hassulta nähdä näin pitkän ajan jälkeen.
20.12.2002
Pitkän, koko syksyn kestäneen hiljaisuuden jälkeen, sain tekstiviestin pari päivää sitten. Syntymäpäiväonnittelut mahdollisimman eleettömän oloisesti, ikäänkuin hetken mielijohteesta kirjoitettuna. Jotenkin se, että tuota viestiä oli kuitenkin mietitty todella tarkkaan, paistoi siitä kovin ilmeisesti läpi. Tuntuu siltä, että olen tällä hetkellä osa sellaista menneisyyttä jota ei vaan voi unohtaa, vaikka haluaisi.
25.07.2002
Parin menneen viikon aikana pidetyt puhelinyhteydet ovat olleet puolin ja toisin yksipuolisia. Miittipäivän yönä mennessäni nukkumaan puhuimme puhelimessa varmaan puoli tuntia. Olin lopen uupunut, sekaisin päivästä ja illasta, enkä ollut ollenkaan iloinen siitä, että nyt Salla tuntui taas olevan oma iloinen itsensä.
Olemme jo pitkään suunnitelleet tapaavamme pitkästä aikaa, mutta tämä näyttää olevan kohtuuttoman vaikeaa. Menneenä viikonloppuna lähettämääni viestiin en saanut ollenkaan vastausta, nyt mielenkiinto taitaa taas olla jossain muualla kun eksän kanssa keskustelemisessa. Miten vaan. Kun edes joskus olisimme juttutuulella samaan aikaan, haluaisin ihan oikeasti tietää hänenkin elämästään jotain.
22.05.2002
"-Musta tuntuu et sä ajattelet mua vähän liikaa". Vittu, miten tylsää. Olis sen voinut jotenkin toisinkin sanoa ettei halua nähdä. Höh. Viimeksi kun nähtiin, sovittiin et tavataan ja vaihdetaan lisää kuulumisia, mut ei sit vissiin taas.
Helvetin ärsyttävää yrittää olla jatkuvasti mukana kun oikeastaan kaikki on vain kinastelua tai kiukuttelun kuuntelemista. Kinastelu on tosin vähän vääränlainen termi tilanteessa, jossa ei edes puhuta toiselle mitään.
Luovutusvoitto. Tai tappio, ihan miten vaan. Muutun itse jatkuvasti tässä prosessissa, ja ärsyttävintä onkin juuri se kun en tunne enää häntä samoin kuin ennen. Epämääräisen tilan suurin ongelma on se, että tuntuu siltä kuin oman elämänsä elämisestä seuraisi aina väistämättä jokin rangaistus. Elämättä jättäminen olisi hyväksyttävää, mutta eihän kukaan niin voi tehdä. Kai tämä kaikki vielä joskus selviää, toivon.
Ylppäritulokset julkaistiin. Siitä on nyt sitten kolme vuotta. Hän pääsi läpi, kuten minäkin aikoinani, mutta ylihuomenna keskiviikkona on vielä vihoviimeinen ja kriittinen tentti merkonomin tutkinnon kannalta. Pidän peukkuja.
Viikonloppu Harjavallassa toi taas mieleeni ajatuksia siitä kun olimme siellä joskus yhdessä. Muistan kuinka paljon hän rakasti Mummua ja salaa mielessäni kerroin Sallaltakin terveisiä kun kävimme Mummun haudalla. Mietin jälkeenpäin olisiko niin pitänyt tehdä, mutta tein kuitenkin koska muistan hänen sanoneen ikävöivänsä Mummua joskus. Tulipahan sanotuksi - edes ajatuksissa.
Toivon näkeväni hänet keskiviikon jälkeen. Vaihtaakseni kuulumisia ja onnitellakseni ylioppilaslakin johdosta. Ehkä nähdään.
01.05.2002
Näin hänet eilen viisseiskassa ja yritin sanoa kaikki pitkään hautomani ajatukset hänelle kasvotusten. En muista mitä kaikkea illan aikana juteltiin, mutta muistan itkeneeni ainakin puolet ajasta. Päästessäni kotiin soitin, että juteltiinko nyt kaikki asiat selviksi ja hän vastasi ettei oltu.
"-No tuutko huomenna kaupungille, jutellaan lisää?
- En mä huomenna jaksa.
- No mut mä haluun sit tulla vaikka samantien sinne et saadaan kaikki selväksi.
- No tuu vaan jos haluut, tiedät missä mä asun."Ja niin sit menin yöksi Sallan kämpille. Saapuessani hän oli jo melkein nukahtamaisillaan ja juttelut jäivätkin sitten aamuunn. Nukuin hänen vieressään yhtä levottomasti kuin hänkin eikä juttelemisesta tullut aamullakaan oikein mitään. Luin hänen kasvoiltaan ja olemuksestaan kaikki ne vastaukset, jotka halusin tietää. Lähdin lopulta bussilla takaisin kotiin toivoen, että asiat olisivat nyt jollain tavalla paremmin.
12.04.2002
Sain tekstiviestin. Huomasin sen vasta myöhemmin illalla ja viestittelimme pitkän aikaa, kuten meillä on monesti ollut tapana. Jotenkin vaan Sallan kanssa onnistun aina kirjoittamaan kymmeniä viestejä perätysten niin, että vasta ties kuinka monennen viestin jälkeen havahtuu jääneensä loputtoman viestikierteen vangiksi.
Ehkä sain hänet kirjeelläni ajattelemaan, mutta en vieläkään uskomaan. Tuntuu epäreilulta, etten saa enää mahdollisuutta tehdä mitään konkreettista osoittaakseni sen, että ihan oikeasti välitän hänestä paljon. Toisaalta olen niin monet kerrat jo mahdollisuuteni pilannut, että tämä on kaiketi ihan ansaittua, mutta yhtä epäreilulta se silti tuntuu - ainsaittua tai ei.
Jotenkin mulla on aina ollut sellainen olo, että me emme pysty keskustelemaan keskenämme avoimesti. Aivan kuin välillämme olisi joku näkymätön muuri, jota kummankaan ylpeys ei salli ylitettävän. Sen taakse sanat jäävät kuin vangeiksi tyhjiin huoneisiin, ajatukset eivät koskaan pääse perille.
Mietin pitkään hänen sanojaan noissa tämäniltaisissa viesteissä, enkä lopulta enää osannut kuin itkeä. On niin lohdutonta ajatella, että on omilla virheillään ja typeryydellään saanut toisen paitsi kärsimään, myös muuttumaan niin paljon. Tuntuu, että tällä kertaa epäonnistumiseni hinta oli yksinkertaisesti vain liikaa. Aivan liikaa.
09.04.2002
Kirjoitin hänelle kirjeen. Olen yrittänyt sanoa pitkään asioita, joita mielessäni on pyörinyt, mutten ole osannut tai uskaltanut. Kerroin kirjeessäni katuvani niitä typeriä asioita, joita olen kuluneen vuoden aikana tehnyt ja etten milloinkana ole halunnut häntä tahallani loukata. Salla on edelleenkin yksi niistä ihmisistä, joita rakastan eniten tässä maailmassa.
Kirjoitin kirjeeseen myös, ettei sen kirjoittamisen motiivina ollut anoa takaisin menneitä yhteisiä hetkiämme. Kirjoitin sen pyytääkseni anteeksi. Toivon, että onnistuin viimein sanomaan hänelle jotain sellaista, mitä en aikaisemmin ola osannut.
22.01.2002
Annoin itselleni luvan päästää irti ja kirjoitin kokemuksistani Sallalle laulun. Sen nimeksi tuli Hetki vierelläni.