Sängystä sänkyyn

Muistikuvani Harjavallasta ulottuvat reilun parinkymmenen vuoden taakse ensimmäiseen aiheuttamaani auto-onnettomuuteen: loivaan mäkeen pysäköidyn pikku-Fiatin käsijarru ei ollut lapsivarmennettu.

Pisan tornin tyylinen pyykinkuivausteline muistutti tapahtuneesta pitkään, mutta elämä kuitenkin jatkui. Vuosien varrella täällä on tullut nähtyä ja koettua paljon iloja ja suruja. Kummallisen hiljaista taloa eilen ihmetellessä tuli käytyä läpi monia lapsuusmuistoja joissa Mummu ja Pappa olivat vielä vahvasti mukana. Aikuisemmalta iältäkin on onneksi tallessa tärkeitä hetkiä Sallan ja myöhemmin Tiinan kanssa.

Pappa siirrettiin eilen Porin keskussairaalasta Harjavallan terveyskeskukseen. ”Ei kiduteta [tutkimuksilla] enää”, lääkäri oli sanonut. Sanovat mitä sanovat, mutta siinä vaiheessa kun ihmisen ruokavaliossa on enemmän lääkkeitä kuin ruokaa, kidutusta se on joka tapauksessa. Olimme päivällä Pappan seurana parin tunnin ajan. Hän vaikutti olosuhteisiin nähden virkeältä ja hyvävointiselta. Onneksi on hyviäkin päiviä, noista hetkistä tuli hyvä olo. En tiedä miten osaisin suhtautua johonkin raadollisempaan näkyyn. Ylipäätään kuolemaan valmistautuminen ja sen kohtaaminen tuntuu mahdottomalta.

Ihmisestä joka on aina ollut läsnä, ei voi vaan luopua. Samaan tapaan kuin syvän suhteen loppuessa, tyhjän olon kanssa on vaan opeteltava elämään. En haluaisi.

Sisarukset kerääntyvät loppuviikoksi tänne. Toisaalta olisi mukava viipyä täällä, mutta en välttämättä haluaisi jäädä perheenjäsenten alustavan surutyön keskelle. Sen sijaan haluaisin vielä viettää aikaa Pappan seurassa.

Nyt kun vielä voi.

Ainiin. Musteri ehti jo poistua. Niin kauan kuin muistan, täällä on aina ollut kissa tai pentuja, joten ei mikään ihme että talo tuntuu senkin puolesta hiljaiselta. Muutosten aikaa.