Jollain hassulla tavalla ikävän arkinen todellisuus iski eilen kasvoilleni kuin suurehko leka. Kävimme Johannan kanssa iltapäiväleffassa katsomassa Kaava 51:n (tjsp), joka oli erinomaisen täydellistä viihdettä - suosittelen. Olimme käytännöllisesti katsoen yksin suuressa kinopalatsin kakkossalissa ja leffa tyydytti senhetkisen todellisuudenpakotarpeeni enemmän kuin täydellisesti.
Torilla
oli joku Tiktakin ilmaiskeikka ja me eksyttiin keskelle sitä suoraan leffasta.
Seppo, Laura ja Saara olivat tulleet myös kaupungille ja Johanna tapasi
siinä sitten Lauran ensimmäistä kertaa. Me lähdettiin melkein samantien
keikan päättymisen jälkeen Johannalle, aioin vain viedä hänet kotiin mut
lopulta päädyttiinkin ensimmäistä kertaa juttelemaan ihan todellisista asioista
ja lopulta jatkoimme jutustelua sisällä.
Johannan ajatukset siitä, että tuntuu kuin olisi hidastanut moottoritienopeuksista kolmeenkymppiin osuu aika kohdalleen joiltain osin. Jotenkin eilinen realismiravistelu karsi pois sellaisen ylimääräisen ihastumistunteen, jonka vallassa olen ollut nämä muutaman päivää. Nyt jäljellä on enää jonkunlainen ”no mitäs nyt sit” -fiilis kun ei oikein tiedä että miltä pitäisi tuntua.
Pidän tytöstä kovasti, mutta jotkut hänen varsin kiihkomieliset ja jyrkät ajatuksensa ja mielipiteet minusta eivät jätä paljon liikkumavaraa. Oletan, että kaikki ehtii vielä muuttua niin moneen kertaan, että mikään ei nyt haittaa liiaksi, mutta en kyllä missään vaiheessa ole aikeissa muuttaa itseäni yhtään miksikään kenenkään vuoksi. En nyt kun viimeinkin olen vähän oppinut itseäni ja tiedän mikä on minusta oikein ja hyvää. Kasvaminen on kuitenkin ihan eri asia, kasvaminen on positiivista ja toivottavaa. Muuttuminen vain muutoksen takia on kuitenkin täysin poissuljettu vaihtoehto.
Aamulla oli jollain tavalla surumielinen olo. ”Miksei se voi tykätä musta tällaisena kun mä oon?”
Päivemmällä alkaa sit taas kerran vappuilu. Meen hakeen Johannan töistä ja sen jälkeen ei olekaan sit enää muita suunnitelmia. Jokatapauksessa täytynee hoitaa auto takaisin kotio ja sit suoriutua kaupunkiin varmaan bussilla. Ajattelin oikeastaan kahdenlaista vaihtoehtoa; lämmintä vaatetusta ja ulkoilmapussikaljailua kavereiden seurassa tai vaihtoehtoisesti jotain hyvin rauhallista sisäiltamaa mukavassa seurassa. Todennäköisesti tapahtuu jotain aiwan muuta. Se jää nähtäväksi...
Tiistai, 30.4.2002
Lohdullista, että typoiluni on vieläkin hellyttävää. Kiitos, oca =)
Maanantai, 29.4.2002
”It seems that telephone is my desire
Stare and hold it like never before”
Smile
- The Krispies
Johanna pyöri mielessäni koko päivän. Hänen hymynsä, hippimäisen ihastuttavat vaatteensa, heleä äänensä - kaikki. Olen liian ihastunut ollakseni mitään muuta. Sain häneltä päivällä jokseenkin neutraalin, mutta kuitenkin lohdullisen oloisen tekstiviestin joka riitti antamaan mielenrauhan loppupäiväksi. Näemme toivottavasti taas huomenna.
Päivä kului kuin siivillä. Tyhjensin ajatukisiani kirjoittamalla ja runoilemalla, luin rästiin jääneitä verkkolukemisia ja otin hieman etäisyyttä irkkiin. Yritin ihan tosissani hieman lukea, mutta se ei ottanut ollenkaan onnistuakseen, joten luovutin suosiolla. Olen vieläkin vähän hämilläni itseni kanssa tuosta.
Uudessa RFC:ssä olisi voinut korostaa enemmän saavutettavuuden merkitystä teknisen toteutuksen osalta. Muutoin tuo kyllä olikin fiksuin lukemani dokumentti pitkiin aikoihin, way to go!
Sunnuntai, 28.4.2002
Juo itsellesi ongelmia
”-Vai että tollanen Johanna!”
”-Niin.”
”-No miksei se meiän kans tullu?”
”-En mä tiedä. Ei meillä oo ongelmia ennen maanantaita.”
”-Aijaa.”
En muistanut kuinka ongelmallista voi tällainen toisen ymmärtämisvaihekin olla. Ihan vilpittömästi ja tosissani pidän hänestä koko sydämestäni, mutten voi ymmärtää miksei hän osaa kertoa tunteistaan mulle mitään. Kun kysyn asiasta saan tylyn ”en mä just nyt haluu jutella tästä” -vastauksen ja tämä sama vastaus toistuu kysymisajankohdasta huolimatta. Jossain määrin huolestuttavaa.
”-Sä oot taas tosi ärsyttävällä päällä!”
”-Ai miten?”
”-No sä nyt vaan oot taas.”
”-No miten mä oon ärsyttävä?”
”-Nokun sä vaan oot.”
Ilman niin ristiriitaisia kommenntteja en edes jaksaisi murehtia asiasta, mutta en tosiaan osaa ollenkaan lukea hänen ajatuksiaan. En samalla tavalla kuin muiden. Jollain tavalla haluaisin uskoa tietäväni, että hän vaan peittelee tunteitaan ja kaikki on siten kun haluaisin, mutta toinen puoli minusta ei halua uskoa mitään tästä. Se on alati pessimistinen ja vieläkin vahvasti sitä mieltä että nyt äijää viedään taas ihan 6-0.
Hmm. Huomenna on vapaapäivä. En keksi muuta tekemistä kuin lukemista ja sitä täytynee harrastaa koko päivä, ettei tarvitse tehdä tai ajatella mitään muuta. Ongelmat, jos niitä nyt yleensä onkaan, alkavat vasta maanantaina. Sehän on sentään ylipositiivista.
Lauantai, 27.4.2002
Eilinen ilta oli todella upea. Olimme Johannan kanssa Turun ruotsinkielisessä teatterissa (?) katsomassa Rocky Horror Show -näytelmää ja se oli oikein hieno. En ole edes nähnyt ko. leffaa enkä ymmärtänyt sanaakaan koko näytöksestä, mutta oli se silti oikein hieno kokemus :) Siellä oli hyvät musiikit ja valot, paikka oli todella tunnelmallinen niinkuin tuollaisten pitääkin.
Juteltiin jopa hetki cosmicissa ihan vakavasti ilman turhaa pelleilyä. Yksi hassu piirre välillämme lienee juuri se, että kummallakin riittää huumorintajua joskus vähän liiaksikin asti ja sitten usein monet vakavatkin puheenaiheet kääntyvät pelkäksi pelleilyksi, eikä lopulta sitten asioista tule oikeasti sitten keskusteltuakaan.
Johannasta on tullut hyvin oleellinen osa arkea nyt kun ollaan päivittäin toisiamme tapailtu. Osittain me ollaan hyvinkin samanlaisia, mutta tietyistä jutuista me ajatellaan ihan eri tavalla ja meille kummallekkin yhteinen, ehdottoman jääräpäinen asenne suhtautua omiin mielipiteisiin ja periaatteisiin vähän mietityttää. Tiedän, että varmasti kummatkin ymmärrämme sen että joustaminen ja toisen ymmärtäminen on osa toimivaa parisuhdetta, mutta entä jos törmäyslinjalla ovat liian erilaiset tai samanlaiset luonteet? Toivottavasti ei tarvitse koskaan tietää tuohon vastausta.
Elämänmuutos on suuri. Jokapäiväisen yksinäisyyden sijaan arki onkin äkkiä täynnä läheisyyttä ja paljon uutta tekemistä. Upea ja positiivinen muutos, mutta samalla suuri muutos ja sellaiset aina hätkähdyttävät. Olo on vähän sellainen kun koiralla, jonka jalat pettävät kävellessään laiturilla; yhtäkkiä ei ole ollenkaan varma itsestään.
Vietämme taas tulevan illan yhdessä, odotan sitä jo nyt. Toiseen ihmiseen tutustuminen ja ylipäätään lähellä oleminen ovat asioita, joista kaltaiseni taivaanrannanmaalari haaveilee yötä päivää sinkkuna ollessaan ja nyt se kaikki onkin tässä ympärillä. Luen vähän pääsykoekirjoja, aineellistun kaupungille ja siitä sitten alkaakin jälleen uusi erilainen viikonloppu. Täyttymys!
Perjantai, 26.4.2002
Nukahdin
”päiväunille” joskus ennen yhdeksää eilisillalla. Lämmin ja aurinkoinen
päivä meni kuin silmänräpäyksessä Johannan seurassa kaupungilla. Ei ollut
ollenkaan yllätys ettemme olleet ainoita jotka olivat keksineet jokirannan
houkutukset, mutta onnistuimme kuitenkin löytämään sopivan rauhallisen ja
mukavan sopen jonne paeta muuta maailmaa.
Kaikki nämä hetket tuntuvat sanalla sanoen nautinnollisilta. En osaa tai uskalla näyttää kaikkia tunteitani, en oikeastaan tiedä miksi. Tulee hetkiä, jolloin silmäni kostuvat kyynelistä ja on vaan pakko kääntää pää pois. Häkellyn helposti pienistäkin asioista, kun ne vaan yksinkertaisesti tuntuvat niin hyvältä että tulee sellainen epätodellinen ”voiko tämä todellakin tapahtua minulle” -olo. Olen jo jokin aikaa tiennyt mitä etsin ja taas kerran tunnen löytäneeni sellaisen tunteen. Tällä kertaa mikään ei ainakaan vielä tässä vaiheessa tunnu mahdottomalta tai muutenkaan ongelmalliselta, se on hyvä juttu.
Tästä päivästä tulee toivottavasti ihan yhtä aurinkoinen ja lämmin kuin eilisestäkin. Olis tarkoitus hakea elämyksiä eilisen kiinalaisen ravintolan jälkeen joko Åbo Svenska teatterin näytöksestä tai sit klubirokkikeikasta Kinosta.
Ajattelin taas liian pitkästä aikaa myöskin lukea tän aamupäivän, vaikka motivaatio ja tämän hetken kiinnostukset vielä onkin vähän hakusessa. En tosiaankaan tiedä mitä nyt haluaisin tehdä. Jotenkin vaan kaikki vaihtoehdot tuntuu vaan huonoilta tai vähemmän huonoilta, eikä sellaista tänne on pakko päästä -fiilistä ole enää. Nyt se ehkä vaan on sellainen opiskelemaan on pakko päästä -fiilis. Sellainen tasaisen puuduttava, rutiinimainen koulutyö olis mannaa. Hassua, että sellaistakin voi kaivata :)
Torstai, 25.4.2002
Auringonpaisteen määrän suhde päivän hymyjen määrään on vakio. Näin luulisin.
Paljaat varpaat kuljeksivat peiton alla tunnustellen lakanan kylmiä kohtia, eikä juuri mihinkään ärsykkeeseen jaksaisi herätä. Lopulta kirkas auringonpaiste ja ajan syyttävän nopea rientäminen pakotti heräämään. Olen yksin, mutta aamu ei tunnu ollenkaan kylmältä, oikeastaan päin vastoin.
Olen hyppinyt niin paljon kaupungilla, että taidan käydä lataamassa bussikorttini tänään. 20 ajokertaa 30 päivän aikana riittää siihen et toi kausikortti tulee halvemmaksi, joten kai se kannattaa taas ottaa. Sitäpaitsi se on älykätevä muutenkin.
Keskiviikko, 24.4.2002
Taas melkein kaksi päivää erossa verkkomaailmasta ja irkistä. Juttelin Nupin ja Sepon kanssa cosmicissa vaihteeksi tunteistani ja Sepon lohdullinen ”no ei kai meidän sua kannata yhtään toppuutella ku me molemmat kuitenkin tiedetään millainen sä olet” sai aikaan taas sellaisen olon, että voi veljet - on se hienoa kun on näin hyviä ystäviä! :)
Hetket Johannan seurassa materialosoituivat uusien housujen muotoon. Hassua. Menin ja ostin sellaiset leveälahkeiset farkut, joista olen aina haaveillut. Enää kukkaispaita niin olen täysverinen hippi =)
En oikein tiedä miten osaisin saada itseni oikeanlaiseen järjestykseen. Huomaan hetkittäin itsessäni sen kun yritän liikaa. Saatan havahtua miettimästä joitain asioita aivan liian pitkälle ja hermostun pienistäkin säröistä muuten niin täydellisessä olotilassa. Hermostuneisuus on ehkä se, mikä vaivaa eniten. Epäuskoisuus luo kaiken ylle oman varjonsa.
Silti kaikki on kuitenkin taas kerran niin aurinkoista. Tällä kertaa erilaisesti aurinkoista kuin ennen. Ehkä tämä risukasa lämpenee kevään myötä ihan uusiin sfääreihin, odottelen mielenkiinnolla ainakin jonkinlaista tietoisuutta siitä mitä ihmettä haluan tehdä noiden lukemisten kanssa.
Tiistai, 23.4.2002
20-21.4.2002 - Zen Cafen keikka ja Johanna :)
Juoksen aikaa karkuun yrittämällä olla katsomatta sitä silmiin. Tai itseäni.
Olen jotenkin ylirappioitunut koko mies. Mikään muu kuin uudet asiat ja kokemukset ei kiinnosta ja kaikki paitsi kaikenlainen väärä ja kielletty on tylsää. Ihan kuin eläisin jotein post-teini-ikää.
Heli oli käymässä Turussa ja lähti eilen takaisin kotiinsa Tampereelle. Punaviinilaikullisen olohuoneen maton lisäksi toivon saaneeni elämääni yhden ihmisen lisää, joka osaa puhua ja kuunnella. Tällaisessa sotkuisten ihmissuhteiden värittämässä yhteiskunnassa samalla tavalla ajattelevat ja vaivattomaan kommunikointiin kykenevät ystävät ovat suuri voimavara, musta on hienoa kun saa tutustua tällä tavalla uusiin ihmisiin.
Hammitäti, eli vuotta vanhempi äidin nuorin sisko, esitteli tänään lopputyönsä ammattikorkealla ja osa sukulaisista oli paikalla kuuntelemassa. Mä sitten tykkään tuosta äiteen suvusta vaikka ne onkin vähän sellaisia maalaisia. Maalaisuus on tässä suhteessa pelkästään positiivista kun se ilmenee avoimuutena ja sellaisena rentona ilmapiirinä.
Niinjuu. Olin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalilla. Siis silleen, ettei kyseessä ollut mikään koulun tai vastaavan yhteisretki tjsp. Olli ja Matkala kysyivät mua mukaan ja hämmästyivät yhtä paljon kuin minäkin siitä että lähdin mukaan :)
Torstai, 18.4.2002
>> Vuosi sitten vitutti mieshormonit
Melkoiset pirskeet eilen. Oli mielettömän mukavaa, vaikka porukkaa olikin melkoisesti odotettua vähemmän.
En vieläkään tiedä mitä olen tehnyt jotta ansaitsin Lapalta ja Veeralta jahjaksi saamani ruoskan. Oli miten oli, tämä herätti juhlayleisössä suurta hilpeyttä ja se pääsikin välittömästi aitiopaikalle korvaamaan puuttuneita verhoja olohuoneen ikkunan eteen roikkumaan... Pileet eivät tietenkään olisi olleet läheskään yhtä menestyksekkäät ilman Tuukan lahjoittamaa hernekeittopurkkia. Kiitos =P
Ilta meni lähinnä telkun ja musan parissa sekä tietysti jutellen. Ainakin allekirjoittaneell aoli hauskaa, toivottavasti muillakin oli :) Jossain vaiheessa iltaa päätettiin sitten hyökätä kaupungille ja kahden kuskin voimin se kävikin yllättävän helposti. Tässä vaiheessa seurue sitten hajosi ja me päädyimme Matkalan, Lapan ja Veeran kanssa katsomaan Ollia viisseiskaan. Siellä oli ihan kiva meno ja löysin aika nopeasti juttuseuraa.
Iltani kuluikin sitten lähes kokonaan tämän tytön seurassa ja lopulta lähdimme Matkalan kyydillä kotiin nukkumaan. Jonkun ihme käänteen kautta päädyin sitten kuitenkin jäämään tämän tytön, Heidin, luokse yöksi. Jatkoimme jutustelua läpi yön ja katsoimme videolta woodstockkia :) Nukuin patjan päällä lattialla ja aamulla en meinannut herätessäni enää muistaa missä olin.
Jollain tavalla ironisesti olin melkein Sepon ja Laurakarhun naapurissa. Lähdin melkein heti herättyäni kotiin siivoilemaan ja sovimme, että näemme kenties vielä loppuviikosta. Kummallinen päätös kotibileillalle. Kerrassaan kummallinen.
Koko päivä on mennyt tyhjien ajatusten etsimiseen ja siivoamisen välttelemiseen. Aion kai lukea huomenna - en ole varma. Taigatyttönen on tulossa huomenna turkuun, toivottavasti näen hänetkin taas. Hassun levotonta aikaa. Ja enää viisi päivää zenkkareiden ensimmäiseen keikkaan! =)
Sunnuntai, 14.4.2002
Aurinkoisen täydellinen, raikas ja keväisen oloinen talvipäivä. Seuraan häntä kimaltelevan lumen peittävää rinnettä ylöspäin pitkin juuri ja juuri havaittavaa polkua. Tähtään askeleeni hänen jalanjälkiinsä, pysähdyn hetkeksi. Huokaan syvään ja katson miten hän liikkuu vaivattomasti ylöspäin kohti aurinkoa. Hän katsoo taaksepäin minuun ja pysähtyy, katseemme kohtaavat.
Hengitykseni muodostama vesihöyrypilvi kimatelee auringossa peittäen hetkeksi katseeni. Räpäytän silmiäni ja seuraavassa hetkessä hän on vierelläni. Kirkkaat silmänsä katsovat minuun ja saavat sydämeni unohtamaan hetkeksi tahtinsa. Suutelemme ja tässä hetkessä tiedän olevani onnellinen. ”Tule”, hän sanoo ja kääntyy jatkamaan matkaansa.
Päiväuni, joka on toistunut moneen otteeseen tämän kevään aikana. Pidätän itselläni oikeuden uneksia täydellisistä hetkistä, joita elämänsä aikana ei kuitenkaan voi koskaan kokea liikaa saatika sitten tarpeeksi :)
Tänään on kotibiletyspäivä. Olen koko päivän siivoillut, tiskaillut ja siivoillut lisää. Nyt tämä kämppä alkaa hiljalleen näyttää siltä, että tänne ehkä kehtaa päästää vieraitakin sisään, odotan mielenkiinnolla millainen porukka tänne sitten lopulta on änkeemässä...
Ulkona on niin uskomattoman hieno ilma, että päätin lähteä fillaroimaan ja poljin sellaisen hauskan pienen lenkin tuossa päivemmällä. Oli todella hienoa, vaikka huomasinkin siinä samalla, että kuntoni on talven aikana rapistunut ihan totaalisti. Kesällä vielä jaksoin vajaan tunnin polkea ilman sen kummempaa väsymystä, mutta nyt olin ihan puhki jo vartin jälkeen. Well.. näin hienoilla ilmoilla ainakin täytyy ruveta harrastelemaan lisää :)
Lauantai, 13.4.2002
>> Tasan vuosi sitten pidin tuparit
Juoksin tänään tuloksetta kaupungilla digikameran akun perässä. Nähtävästi koko kaupungissa ei ole enää S10:n akkuja ja ne ovat jopa maahantuojalta loppu. Loistavaa.
Toinen metsästyksen kohde oli zenkkareiden keikan liput. Musiikkinurkan mukava myyjä oli jälleen kerran helvetin mukavalla päällä ja parin lipun ohella vaihdettiin muutama sana zen cafén keikkailumenestyksestä täällä Turussa. Sain siis lipun toisellekin keikalle, eli nyt saan seota totaalisesti kahtena peräkkäisenä päivänä =)
Eilisen matkan aikana päätin, että mun on pakko ruveta purkamaan ajatuksiani noista biiseistä sanalliseen muotoon. Aloitin Laulusta numero seitsemän.
Torstai, 11.4.2002
Tampere touring
”taas mennään
en tiedä mihin
mutta mä meen”
Hämärähkö reissu erittäin aurinkoisessa säässä.
Olin illalla cosmicissa ja luin jostain lehdestä että zenkkareiden eka turun keikka oli myyty loppuun ja seuraavaksi päiväksi olisi toinenkin. Pakko päästä sinne! Huomenna kattomaan josko sais lipun sinnekkin, onneksi tuli varattua tuo eka ajoissa :)
Keskiviikko, 10.4.2002
Viikonloppu oli ja meni ja pian tämäkin viikko on jo lusittu. Olen tänä aikana tapellut itseni kanssa lukemattomia kertoja lukemisesta ja lukemattomuudesta.
Pakersin viikonlopun Satumaan kimpussa ja nyt se on viimeinkin teknisesti sellaisessa kunnossa, että se mitä todennäköisimmin toimii korjailematta niinkauan kunnes jotain uutta päivitettävää ilmaantuu. Ulkoasu on vielä pahasti kesken, mutta senkin sain jo hyvälle alulle. Olen ihan tyytyväinen tässä vaiheessa, sillä jatkokehitys on enää viilailua ja pikkufiksauksia ja tietysti käyttäjien kommenttien kuuntelemista.
Huomenna onkin vähän erikoisempi päivä - äkillinen rekursiomatka Tampereelle. Toivon pienessä mielessäni et aikaa ei jäisi Lapan luona vierailuun, mut saa nyt nähdä mitä tapahtuu ;) Pikaisen tilannekatsauksen tuloksena olen tietoinen kaupungin 35:stä nettipisteestä, saatan vielä kehittää jotain livematskua paikan päältä :)
Tiistai, 9.4.2002
Huh, mikä viikko tämäkin on ollut. Ja vielä pahin edessä. Tai ei nyt varmaan pahin, mutta huomiseen tässä on koko viikko varauduttu.
Olen piiskannut itseni lukemaan joka päivä. Terveellistä. Tänään tosin meinasi jäädä vain yritykseksi kun Piikkiössä saunassa käytyäni totesin taas saaneeni aiheutettua itselleni pienen päänsärn. Päänsäryt on inhottavia. Toin kotikotoa mukanani mielettömän vaatekasan lisäksi äidin tekemiä lihapullia. Tosi upeeta, nyt voin syödä äiteen lihapullia omien kurmeeruokieni lisukkeena =)
Viikko on ollut sosiaalisesti kamalan hiljainen. Ei ollenkaan yllättävää silti kun ihan tahallisesti olen yrittänyt pitää itseni poissa irkistä (vaihtelevan huonolla menestyksellä tosin) ja muutenkin koneen ääreltä. Paljon pikkupäivitettävää ja vähän suurempaakin on kertynyt viikonlopuksi, toivon pääseväni niiden kimppuun hyvillä mielin sen jälkeen kunhan lukeminen saadaan ensin pois päiväjärjestyksestä.
Taigatyttösen muutto johti siihen, että häneltä katkesi samalla kiinteä yhteys. Miia puolestaan lopetti taannoin työnsä Suomen Käsityömuseossa (tjsp) ja nyt sekin rentukka on vailla jokapäiväistä inttternettiään. Tämä on johtanut käytännössä siihen, että meilielämäni tuntuu äkillisesti mielettömän kuolleelta kun päivittäisistä annoksista on jotain oleellista pois.
Tuntuu hassulta olla taas tässä. Pohdiskelemassa lukemisia ja täyttelemässä hakulomakkeita. Kai mä taas pian saan sellaisen ”ei vittu koskaan enää, nyt on pakko lukea” -fiilarin, mutta se on vielä toistaiseksi ollut kyllä aika hakusessa. Kaikki vaan tuntuu niin merkityksettömältä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltä kantilta, että opiskelujen myötä tutustuu taas uusiin ihmisiin ja sitäkautta saa lisää eloa elämään. Se kannustaa.
Ainiin. Huomasin, että saan todennäköisesti Kelalta yleistä asumistukea tähän kämppään. Totesin poistaneeni vanhan PDF-lukijan ja uusi ei suostu toimimaan ilman uudelleenkäynnistystä joten jäi vielä toistaiseksi lomakkeet tulostelematta. Minähän en tätä wanhaa rupukonetta turhaan kaada. Perkeles.
Torstai, 4.4.2002
Voi mikä päivä tänään. Hieno päivä!
Laurakarhu soitti joskus päivällä ja pyysi mua lettukesteille heidän luokseen. Luulin hänen ystävänsä Marin jo lähteneen takaisin kotiinsa, mutta hän olikin viel äsiellä. Ja Seppokin oli. Lähdin mielelläni vaikka inhottava flunssakummajaistauti oli vieläkin melkoisesti voimissaan. Meillä oli tosi hauska ilta yhdessä ja tulin muutamaa tuntia myöhemmin vatsa puolillaan lettuja takaisin kotiin lukemaan.
Tosiaan. Lukemaan. Taidokkaasti välttelevät tenttikirjat odottaa jököttivät tänäänkin tuossa pöydällä enkä enää yksinkertaisesti voinut olla lukematta. Ajattelin, että joko aloitan kaikesta meneillään olevasta huolimatta tosissani nyt tai sitten en aloita ollenkaan. Jos jaksan ja viitsin olla ahkera näiden lukujen kanssa, niin tässä on kuitenkin vielä hyvää aikaa oppia kaikki tarvittava.
Keväisen aurinkoinen ja lämmin ilma saa hymyn huulille. Valoa tulviva maisema on niin kaunis, että tekisi jatkuvasti mieli kantaa mukanaan kameraa ja räpsiä kaikesta kuvia. Vaan ihmissilmä näkee niin paljon kaikkea, mitä filmille ei tallenni. Puiden silhueteista heijastuvat muistot, oman pienuuden verrattuna taivaanrannassa kiitävien pilvien laivastoihin ja sen kaiken elämän jota kaikki paikat kuhisee.
Hiljaiset hetket täyttää yhä useammin ja useammin Reamonnin biisi Supergirl. Opettelin sen sointukulun ja nyt olen tapaillut näppäilymelodioita. Se ei edelleenkään kuulosta teknisesti kovinkaan ihmeelliseltä biisiltä, mutta kaiketi jälleen kerran lauluun liitetty tunneside tekee siitä biisin, johon ei vaan yksinkertaisesti voi kyllästyä. Supertyttöni lienee nytkin jossain tuolla kaukana...
Maanantai, 1.4.2002
>> vuosi sitten tänään tein muuttoa