Heinäkuun viidentenä päivänä, kun Huovinrinteelle menevä
linja-auto pysähtyi päätepysäkille Huovinrinteelle, ajatukset
olivat jokseenkin sekaiset. Oltiin lähdetty ajoissa matkaan,
perillä oltiin muistaakseni kolmen aikoihin. Kun ensimmäisten
päivien pelottavat Komppaniassa herätys! - huudot ynnä muut
oli takana, ja lääkärintarkastus suoritettu niin päästiin
tositoimiin. Siinä se alokasaika sitten menikin melko
kiireisissä tunnelmissa uusien kavereiden parissa ja kovassa
kuntokoulussa.
Alokasajan ehkä pahimmat jutut ( mun kohdalla siis ) oli
ehdottomasti ensinnäkin se, että jouduin eroon rakkaastani
joskus yli viikoksikin. Viikko on mulle liian pitkä aika
yksin. Nykyään. Toinen aika rankka juttu oli tietysti se kova
rääkki. 16 tuntia palvelusta päivässä ja kun siitä yli puolet
vietetään metsässä juosten tetsarit päällä, alkaa se käydä ei
vähiten kunnon, mutta myös hermojen päälle... Myös aivan
älytön simputtaminen kävi aika ajoin hermoille, mutta sitä oli
onneksi harvoin.
Näin jälkeenpäin ajateltuna koko alokasaika oli melko
mielenkiintoista aikaa, rankkaa mutta myös palkitsevaa. Eniten
tällähetkellä tässä armeijatouhussa harmittaa se, että se
sotkee siviiliasiat ( eli mun ja Sallan välit ) melko
totaalisesti. Omaa aikaa jää todella vähän, ja kun rahatilanne
kiristyy automaattisestit ulojen tippuessa, ajatusten
pitäminen kurissa käy vaikeaksi. Onneksi me ollaan selvitty
tästä ainakin toistaiseksi ihan hyvin. Näillä näkymin enää 4
kuukautta jäljellä... se ei ole paljon. Periaatteessa...
Pahoja, ärsyttäviä ja huonoja puolia löytyy armeijasta niin
paljon kun vaan jaksaa tonkia ja kaivaa, mutta kyllä niitä
hyviäkin puolia löytyy myös. Ehdottomasti parasta armeijassa
on ne kaverit. Mikään ei voita tupakavereiden välistä
ryhmähenkeä. Ei ainakaan Spol ja TiedK:n tupa viidentoista
ryhmähenkeä... (Terveiset tupakavereille...) Vaikka porukka on
kasattu yhteen eri puolilta Suomea, yhteiset kokemukset ja
yhdessä vietettävä aika sulattavat kaveripiirin yhdeksi isoksi
perheeksi. Kaveria autetaan aina. Toinen iloinen asia on
ilmainen ja lähes huomaamaton ( heh..) kunnon kasvaminen.
Heinäkuussa kuntoni oli lähes yhtä hyvä kuin perunasäkillä,
tällähetkellä pääsen ainakin Ruokavaraston muovikassin
tasalle... ;)
Kolmas hyvä puoli on tietyllä varauksella armeijasta saatava
hyöty siviilielämässä. Ajokortit, erilaiset kurssit ja
työkokemus armeijasta auttavat monessa
työpaikkahaastattelussa, kuitenkin kuten sanoin.. tietyllä
varauksella.
Tarkoitukseni oli hakeutua armeijassa johonkin itseäni
kiinnostavaan työtehtävään, sellaiseen jonka jo hallitsen.
Lähinnä ajatuksena oli kirjurin virka. Epäonnekseni meidän
saapumiserästä ei otettu yhtään kirjuria meidän komppaniaan ja
kaikki muut kirjurit valittiin omista komppanioistaan, joten
kirjuriksi ei ollut mahdollista päästä. Tiedustelijan tehtävät
kiinnostivat sen verran, että hakeuduin ensisijaisesti
tiedustelijaksi. Palvelusaika sopivasti puoli vuotta ja
sodanajan koulutus on erittäin mielenkiintoinen ja haastava,
sekä homma on lisäksi melko itsenäinen. Vajaa viikko sitten
mulle tarjoitui yllättäen aivan toisenlainen tilaisuus.
Porin prikaatiin valitaan yksi tiedottajan apulainen /
valokuvaaja, joka vastaa Porilainen-lehden valokuvamateriaalin
hankinnasta, sekä osittain myös artikkelien laatimisesta.
Haastattelussa tätä paikkaa varten minulle kerrottiin, että
mahdollisuuteni päästä tähän työtehtäävään ovat hyvät eikä
muita hakijoita ole paljon, joten tulevaisuus saattaa olla
kameran linssin toisella puolella... Nähtäväksi jää, mihin
sitten loppujen lopuksi joudunkaan.. Toivottavasti johonkin
toivomaani virkaan. Toivottavasti.
