Viimeisten kahden kuukauden aikana elämäni on muuttunut
melkoisesti. Ensinnäkin muutokset elämänrytmissä ovat olleet
merkittäviä. Täällä armeijassa esim. ruokailuajat ovat
säännölliset. Myös kaikki muut päivän toimet hoituvat varsin
säännöllisesti ja rutiininomaisesti. Päivittäisen elämänrytmin
muutoksen lisäksi myös sosiaalinen elämä on kokenut
merkittäviä muutoksia. Tarkoittaen käytännössä sitä, etten
pääse tapaamaan Rakastani koskatahansa haluan, vaan tapaamiset
rajoittuvat muutamiin tunteihin viikolla plus sitten vapaisiin
viikonloppuihin. Aluksi tähän oli vaikea tottua. Ei ihme,
olinhan käytännöllisesti melkein asunut Sallan luona koko
kesän ja töistä sai vapaata aina kun halusi.
Dramaattinen muutos näkyi myös ensimmäisinä viikonloppuina.
Molemmat kai odottivat täydellistä aikaa yhdessä,
paratiisinomaista yhteiseloa. Paluu todellisuuteen. Erillään
oleminen irtaannuttaa helposti ihmiset toisistaan, huomasin
ainakin omalta osaltani tämän heti ekojen velvien yhteydessä.
Olin itse muuttunut täällä armeijassa ( ainakin niin mulle
kerrottiin ), ja huomasin muutoksen myös Sallassa. Riitelimme
usein, ja aivan päättömistä syistä; milloin voileivästä,
milloin sängyllä makaamisesta. Kaikki tuntui olevan kovin
vaikeaa. Aluksi.
Onneksi kaikkeen tottuu, niin kai tähän armeijaankin.
Alokasaika on nyt ohi ja tilanne vähän rauhoittunut. Toimin
tällähetkellä täällä Huovinrinteellä
Tiedottajan apulaisena, joka on ehkä juuri sellainen, osaksi itsenäinen homma,
johon alunperin halusin. Tänään on maanantai, viime
viikonloppu meni jälleen kerran liian nopeasti. Ainakin omasta
mielestäni se oli melkein täydellinen viikonloppu. Se alkoi
hyvin jo siitä lähtien kun tulin omasta kotiovesta sisään
Rakkaani vastaanottamana. Koko viikonloppu kului rauhallisissa
merkeissä, emme tehneet oikeastaan yhtään mitään. Katsottiin
telkkaria, kuunneltiin musiikkia, käytiin kaupungissa,
lenkillä, jne jne. Teimme kaikkea sitä, mitä pariskunnat
normaalistikin viikonloppuisin tekevät.
Olemme jo pikkuhiljaa ruvenneet ymmärtämään toisiamme vähän
paremmin. Pian jo kahdeksan kuukauden yhteiselon jälkeen,
tunnen tuntevani Sallan jo läpikotaisin. En ehkä vielä ihan
kokonaan, mutta melko perusteellisesti kumminkin. On hienoa
tuntea joku sellainen ihminen, joka ymmärtää - tai ainakin
yrittää ymmärtää sua. Me ollaan 90 prosenttia ajasta samalla
aaltopituudella Sallan kanssa, senpä takia kommunikointi on
helppoa. Ainakin tähän mennessä me ollaan pystytty ratkomaan
kaikki ongelmat puhumalla, ilman että mitään on jäänyt
hampaankoloon. Avoimuus ja asioista puhuminen ovat kenties
yksi avain kestävään parisuhteeseen. Kenties.
Olen viimeaikoina oppinut Sallasta paljon sellaista, jota en
ole koskaan aikaisemmin huomannut. Olin positiivisesti
yllättynyt, kun kuulin viimeviikolla Sallalta että hän oli
käynyt kotisivuillani. Sain puolivakavan naljailun sävyisen
kommentin, että " miks munst ei ollu siel mitää? ".
Hienoa. Sillä siis on jotain väliä, että mitä mä tänne oikein
kirjoitan vai kirjoitanko lainkaan... Osaksi tuon kommentin
ansiosta motivouduin tämänkin tekstin kirjoittamiseen ja
julkaisemiseen, josko vihdoin saisin mielenrauhan.
Ennenkuin kirjoitusintoni taas äkillisesti katoaa, pitää
ehdottomasti mainita eräs mulle tärkeä asia, jota en vielä
tietääkseni ole vielä näillä sivuilla maininnut. Tälläkertaa
kyse on tupakanpoltosta. En pidä siitä. Kun tapasin Sallan,
hän tupakoi. En aluksi edes kiinnittänyt siihen huomiota,
mutta lyhyen ajan jälkeen se rupesi häiritsemään. Osaltaan mun
painostuksen takia ja hänen itsensä mukaan mun takia, hän
kuitenkin lopetti tupakanpolton.
Kiitos. ( Tämä teko olkoon haasteena kaikille tupakoitsijoille...
Se siis on mahdollista. Kunhan vain luottaa itseensä ).
Arvostan tuota tekoa suuresti. En ole koskaan pystynyt
osoittamaan kunnioitustani tätä tekoa kohtaan, mutta nämä
sanat ovat vähintä, mitä voin tehdä. Tiedän, ettei
lopettaminen ole ollut helppoa, mutten pysty kokonaan niitä
kaikkia tunteita ymmärtämään. Olen silti sydämeni pohjasta
kiitollinen siitä, että tänään elämme savuttomassa kodissa.
Pyydän samalla anteeksi sitä, etten ole aikaisemmin osannut
ilmaista tunteitani ehkä riittävän selkeästi - kaipaan itsekin
joskus muistuttelua tietyistä asioista. Tähän saakka kaikki on
ainakin mennyt täysin nappiin... Jatketaan samaa rataa ja
yritetään samalla kehittyä ihmisinä. Siinä on mun haaste tälle
elämälle.
