Presidenttiparista
Ajelehdin muiston perässä kauas nuoruuteen, ensimmäisiin kouluihastuksiin. Ala-asteen ensimmäisellä meitä oli vain neljä henkeä, joten valinnanvaraa ihastuksiin omalta luokalta ei ollut loputtomiin asti.
Toisella luokalla luokalle liittyi Linda. Hän muutti Piikkiöön pohjoisesta (muistaakseni Sallasta asti – siinäpä vasta matka ojasta allikkoon). Linda oli kaunis, tomera ja itsetietoinen tyttö, joka ei jäänyt missään tilanteessa sanattomaksi. Tuon vuoden itsenäisyyspäivänä liikaa ideoita pursunnut sijaisopettaja halusi järjestää luokan oppilaiden kanssa presidentin vastaanoton. En muista mitä päivän ohjelma sisälsi, mutta muistan miten jännittävää oli kun minut valittiin presidentiksi, ja Linda presidentin vaimoksi. Olin kirjaimellisesti maailman huipulla.
Paria vuotta myöhemmin koin sen astisen elämäni vaikuttavimmat hetket kun teimme rinnakkaisluokan kanssa päiväretken jonnekin läheiseen luontoon. En koskaan unohda sitä tunnetta kun matkasimme pitkässä alakoululaisten parijonossa Niemenkulman ala-asteelta Harvaluotoon vievää mutkittelevaa hiekkatietä käsi kädessä Lindan kanssa. Tuo matka tuntui samanaikaisesti kestävän ikuisuuden ja vain silmänräpäyksen. Palasin myöhemmin niihin pariinkymmeneen minuuttiin mielessäni aina vaan uudelleen, ollen vakuuttunut siitä, että sen täytyi olla rakkautta. Vaikka tuskin vaihdoimme tuon matkan aikana montaakaan sanaa, saatika katsetta.
Mutta meillä silti oli sitä jotain. Kun viidennellä ja kuudennella luokalla järjestettiin maailman cooleimman luokanopettajan (lämpimät terveiset Esa Hämäläiselle) toimesta elämän ensimmäiset limudiskot, Lindan kanssa löydettiin aina tanssilattialle vähintään Bryan Adamsin robinhoodbiisin ajaksi. En muista uskalsiko kukaan tällöin vielä mitään pussailujuttuja, mutta minä en ainakaan – mikä menetys!
Yläasteella moni asia muuttui kun useimmat siirtyivät teinielämän ja alkoholin pariin, minä lähinnä tietokoneen taakse ja Salovaaran ääreen. (En uskaltanut muiden mukaan, koska pelkäsin periväni isän alkoholiongelmat.) Isommassa luokassa ja puberteetin kynnyksellä sitä ei enää hengailtu samalla tapaa kuin ala-asteella. En muista millä luokalla oltiin, todennäköisesti seitsemännellä, kun legendaarinen kemiantunnin episodi tapahtui.
Istuimme syksyisenä perjantai-iltana Matkalan kanssa vierekkäin kemianluokassa puuhaamassa sen tunnin puuhailuja kun edessäni istunut Linda kääntyi ympäri ja kysyi hyvin huolettomalla tavalla, että ”ootko tulossa illalla nuorisotalolle [jossa kaikki nuoret tapasivat kokoontua perjantaisin]”? Miettimättä sekuntiakaan ja keskittyen edelleen käsillä olevaan kemiantehtävään vastasin yhtä huolettomasti että ”en”. Enkä koskaan edes tullut edes ajatelleeksi koko asiaa sen kummemmin – kunnes noin kymmenen vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä, heräsin keskellä yötä huutaen ääneen ”VOI PERKELE!”
Polkumme Lindan kanssa eivät lopulta koskaan kohdanneet. Harvat ihastukset ovat kuitenkaan tuoneet niin paljon hyvää oloa ja hämmennystä kuin tämä yksi ensimmäisistä. Vaikka sitä silloin ei osannutkaan ajatella saati arvostaa, nuoruusvuoteni (ja vähän myöhemmätkin) Piikkiön metsissä olivat todella onnellisia.