Melko tarkkaan vuosi sitten hyvä ystävä kysyi ”mutta mahtaakohan E olla hyväksi sulle, jos kerran satuttaa noin lujaa?” En halunnut tietää vastausta, koska en halunnut menettää niitä kaikkia tunteita, jotka olivat olleet kadoksissa niin pitkään. Ehkä olisi pitänyt.

Kevät ja kesäkin on ollut melkoista kipuilua, paljon syvempää kuin luulin osaavani tuntea. Myös hoipertelua ja harhailua vailla mitään järkevää päämäärää. Samainen ystävä kommentoi, että ”[S]un elämä on kyl jatkuvaa hardmodee. [..] Voisitko koittaa välillä pelata vähän helpommalla vaikeustasolla?”

Pointti onkin siinä, etten halua. Miksi pelata ilman panoksia kun silloin ei voi voittaakaan? Kipu sattuu, mutta puoliliekkielämä tukahduttaa.

Mikään ei ole oikein maistunut miltään kuukausiin. Kunnes eräs kuuma elokuinen lauantai-ilta sytytti tuttuja kipinöitä hyvin odottamattomalla tavalla. Kaupungin laitamien heinäisiltä pelloilta tarttui silmiin allergiaa, mutta pitkästä aikaa myös värejä. Jos nyt tekisin listan, siihen tulisi vain se yksi asia mikä viimeksi puuttui; aitous.