Lähtiessäni yölliselle kävelylenkille meren rantaan, taivas itki puolestani. Muistelin pappaa, ja sitä miten en osannut itkeä kuin vasta hautajaisissa. Nyt haudataan onneksi vain haaveita.

Ahdistus on poissa. Ja tämä kaikki muistuttaa Sisyfoksen työltä.

Mutta en aio luovuttaa. En yksinkertaisesti suostu siihen joukkoon, jotka elävät puoliliekillä tai lakkaavat yrittämästä. Hyppäämällä voi palaa, mutta puoliliekillä palaa varmasti. Sain kokea pieniä pilkahduksia aidosti onnellisesta arjesta, ja sen rinnalla mikään bileviikonloppu tai seikkailu ei tunnu juuri miltään. (Se itse asiassa kääntää nuokin hetket ylösalaisin kun niihin voi suhtautua aidosti yksittäisinä irtiottoina minkä jälkeen pääsee takaisin onneen, mikä ihan varmasti poistaisi paljon suoriutumisahdistusta ja sen sijaan auttaisi keskittymään niihin hetkiin.)

Tiina oli The One. Kaikki meissä oli tosi hyvin, oikein, ja oikealla hetkellä. Mutta me emme osanneet jutella vaikeista asioista. Tai ainakaan minä en osannut. (Olin myös aivan liian keskenkasvuinen.) En koskaan kuvitellut tapaavani ketään joka pääsisi yhtä lähelle, mutta kuinka väärässä olinkaan. Olen varma, että löydän vielä mitä etsin, mutta kun on kuluttanut niin suuren osan eämästä pelkkään kompurointiin, tulee väkisinkin sellainen olo, että aika alkaa olla kortilla. Se kenties onkin se ongelma; olen aina niin hätäinen. Ehkä tarvitsenkin muusan sijasta tuuliankkurin.

Mutta ensin täytyy palata takaisin tuon kiven luo. Salla opetti joskus, että ”kun teet parhaasi, se riittää”. En ole montaa kertaa elämässäni tehnyt mitään näin täysillä ja sydämellä. En osaa olla tyytymätön itseeni, kun tiedän, että tein parhaani. Herätessäni yksin, kun näen tuon kiven takaisin mäen alla, en usko että se kuitenkaan lämmittää yhtään.