”Musta tuntuu, että mä en tunne sua vieläkään yhtään.”

Meillä oli eilen ”mulla on tämmönen juttu ku Unessa.net”-hetki. En tiedä miksi jätin sen tällä kertaa näin myöhään, mutta se oli ihan tietoinen valinta. Jälkiviisaampana huono valinta. Etenkin tätä nykyä kun (Arjen) dokumentointi on parhaimmillaankin satunnaista, tässä ei kyllä enää ole mitään ihmeellistä. Jotenkin kai halusin olla hänelle oikean elämän minä, en pohjaton kokoelma enemmän ja vähemmän pureskeltuja ajatuksia lähes 20 vuoden ajalta.

Kaikki Elinan kanssa on ollut aidompaa kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Se on tuntunut erilaiselta ja kauniilta. Tulee tosi turvallinen olo kun osaamme puhua suoraan ihan kaikista asioista, eikä mitään tarvitse jättää sanomatta (tiettyjä erikseen sovittuja poikkeuksia lukuunottamatta). Valintamme on johtanut välillä kyyneliin, mutta puhumalla ne on kuivattukin.

Kestikö minulla todellakin reilut 20 vuotta oppia puhumaan rehellisesti ihmiselle?!

Tänään oli hyvä päivä. Aamu oli pitkä ja nautinnollinen, sain pitkästä aikaa kunnolla asioita aikaiseksi päivällä, ja illalla sain vielä todella positiivisia uutisia joita en halua kuitenkaan uskoa ennen kuin nimet on paperissa. Ja todistaakseni itselleni että olen tosissani muutoksen kanssa, pakotin itseni elämäni ensimmäiselle hölkkä(!!)lenkille (josta suurin osa meni silti kävelyksi kun tein sen intervalliharjoituksena).