En ole ihan varma miksi, mutta olen viimeisten muutaman viikon aikana hukannut tärkeän työflown, joka on ollut mukavan korkealla tasolla koko kevään. Erityisesti viime päivinä en ole saanut aikaiseksi juuri mitään järkevää. Kun on itse itsensä vartija, kukaan ei valitettavasti tule kysymään, että ”hei mitäs helvettiä, sua ei oo muuten näkynyt työpaikalla pariin viikkoon?!” Valitettavasti realiteetit näkyvät kuitenkin hyvin konkreettisesti esimerkiksi pankkitilillä, joka on huvennut yksinumeroiseen lukuun. No, tilanteeseen on onneksi tulossa pysyvä muutos jo ihan lähitulevaisuudessa.

Kävimme Elinan kanssa eilen ja tänään pitkiä ja syviä keskusteluja, joiden aika ei olisi ehkä ollut ihan vielä. Perusongelma on kai se, että hän haluaa liikkua ja löytää itseään, minä juurtua. Olen seikkaillut enemmän kuin tarpeeksi, en kaipaa siitä elämästä enää mitään. Aikuistuminen ja eteenpäin liikkuminen sen sijaan tuntuu nyt aidosti mahdolliselta. Vähemmästäkin tulee kärsimättömäksi.

Huomaan myös ahdistuvani ihan liikaa asioista joista ei pitäisi. Jään kuvittelemaan mielikuvitusskenaarioita ja toistamaan niitä mielessä uudelleen ja uudelleen, mutta mikään ei ole todellista, paitsi se äärimmäisen paha olo ja sydämentykytykset mitä tuosta tanssista seuraa. Enkä vieläkään osaa helppoa ulospääsyä noista hetkistä.

– Tiedätkö, tää ei oo enää normaalia.
– Tiedän.

Jos saisin sentin jokaisesta runosta ja aloitetusta runosta joka näistä fiiliksistä on tislautunut, pankkitili näyttäisi tässä kohtaa pulleammalta kuin koskaan. Ehkä nämä täytyy koostaa yhteen vielä joskus. Mutta ensin olisi hyvä selviytyä huomiseen.