Arki, isolla aalla, voi ulkopuolisille näyttää ”avoimelta”, mutta se on aina kuitenkin ollut pitkälti oikeiden asioiden välttelemistä ja etenkin kaikkea muuta kuin suoraan sanottua. Teininä (eli meitsin kohdalla 20-jotain vuosina) kaikki asiat piti käsitellä kuin oksentaen avautumalla, varmaankin siksi kun muuta ei osannut. En tiedä osaanko vieläkään, mutta vähän (liian paljon) vanhempana asioiden kirjoittaminen auttaa näkemään niitä vähän laajemmassa perspektiivissä ja jäsennellymmin, jolloin ne voi myös dokumentoida kautta rantain.

En tiedä, mutta luulen, että joitain asioita olisi vain tarpeen katsoa silmiin.

En nukkunut edellisenä yönä lainkaan. En vaan mennyt nukkumaan. Keksin tekemistä kunnes väsymys hiipui pois ja vaihtui hyperaktiivisuudeksi. Hyvin lyhyt hetki sitten havahduin, että tämä todennäköisesti ei ollut sattumaa vaan psykofyysinen reaktio ahdistusta vastaan. Kun olin pahemmin sairas, koin tätä jatkuvasti. Painin edelleen joidenkin tällaisten solmujen kimpussa, enkä usko niiden olevan aukaistavissa ihan helposti. Erityisen hankalaa on se, että niitä pahoja hetkiä on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta havaita sisältä päin. Käy vain niin, että (tyypillisesti) päiviä myöhemmin huomaa olleensa muutaman päivän kuin transsissa. Tämä on se yksi isoista asioista, jonka parantamiseksi kaipaisi vahvempia sosiaalisia siteitä ja aktiivisempaa elämää.

Mutta ensin pitää nukkua.