EuroPython 2017

Vietin viikon Riminissä Italiassa. Reissu oli samaan aikaan yksi hektisimmistä, ärsyttävimmistä ja hienoimmista joita olen konferenssihengessä tehnyt.

En ole erityisen onnokas matkustelija. Etenkään yksinäni. Olin jo etukäteen vähän varauksellinen kohdemaan suhteen ja nyt reissun jälkeen voin varauksetta sanoa, että Italiasta ei ole ainuttakaan hyvää kokemusta. Matka alkoi sillä, että bussikuski jätti pois väärällä pysäkillä noin 5 km ennen määränpäätä kysyttyäni että ”kannattaako jäädä tässä pois vai jatkaa asemalle asti”, ja päättyi siihen, että aamuviideltä paluumatkalle lähtiessä paikallisbussin kulkeman reitin tie oli suljettu koska sunnuntai ja kun soitin ei-ihan-mutta-vähän ahdistuneena taksia pelastamaan tilanteen, keskuksesta vastannut mies löi luurin korvaan koska ei ymmärtänyt englantia. Kiitos. Kiitos ihan vitusti. Tähän väliin mahtui viikon verran muuta kärsimystä ja aitoa ihmettelyä siitä miten keskellä Eurooppaa voi olla tällainen kehitysmaa. (Ja olen sentään käynyt myös Espanjassa.)

Vaan itse konferenssi todella hyvä ja kollegat siellä mainioita, kuten aina. Yksi jännimmistä jutuista oli tietysti se, että olin siellä myös puhumassa, minkä takia alkuviikko menikin pitkälti omaa esitystä panikoidessa ja viimeistellessä. Esitys ei mennyt ihan niin sujuvasti kuin olisin toivonut, mutta sain sentään pari hyvää palautetta, mikä jo ehdottomasti teki kaikesta sen arvoista. Tällä kertaa mukana ei ollut ainuttakaan vanhoista Python/Django-tutuista mikä oli tosi kummallista ja valitettavaa, mutta tutustuin onneksi moniin uusiin, joten siellä oli juttelu- ja hengailuseuraa heti ensimmäisen päivän aamusta alkaen.

Muutamaa mainiota kollegaa, kolmea viihdyttävää vapaailtaa ja järkyttävää tietomäärää rikkaampana jään innolla odottamaan ensi vuoden tapahtumaa. On mahtavaa olla pitkästä aikaa takaisin kelkassa!