Valoista varjoihin

Paljon on tapahtunut edellisen ja tämän merkinnän välillä — kuten viidessä vuodessa monesti käy.

Tämä ei ole hetki käydä läpi tuota kaikkea, mutta haluan sanoa sen, että syy Unessa.netin välikuolemaan oli se, etten spiraalimaisessa syöksykierteessä pystynyt maksamaan (megavitunsuureksi kasvaneen) saitin palvelinkuluja. Päätös tehtiin siis puolestani, enkä voinut sille mitään.

Harvat ymmärsivät miten iso isku kaiken muun päälle tuo oli, tämä on kuitenkin ollut ainoa kotini joka on (oli siihen asti) säilynyt nuoruusvuosista asti paikallaan, kun kotikoti, mummula ja kaikki muu mahdollinen hävisi ja muuttui. Mutta se synkkyyksistä!

Kun tutustuin Ilyaan kouluaikojen alussa, en ymmärtänyt miten joku voi kirjoittaa blogia suttuisiin paperilappuihin ja säilöä niitä pöytälaatikossa. Nyt ymmärrän. Ilyan kulttuurisokki ei ehkä ollut niin dramaattinen kuin omani (hei, täytyi sitä siis tässäkin mennä ihan överiksi), mutta efekti lieni pitkälti sama. Tarve kirjoittaa, havainnoida ja dokumentoida kyti todella pitkään. Tyhjä tekstieditori ja käsin kirjoitettu oldskool-HTML tuntuu juuri nyt siltä miltä voin kuvitella suoneen valuvan huumeen ensimmäisten neuronien hyväilyn.

On vaikea miettiä mistä ja miten aloittaisi. Tai mitä.

Jos vaikka aloittaisi ihan perusteista. Sairastuin. Elämä muuttui. Useampaankin otteeseen. Ja nyt kaikki on taas enemmän tai vähemmän hyvin. Siinä mielessä upeasti, että on sellaisia ongelmia kuten ”voi ei, unohdin katsoa Possen”.

Tässä välissä ehti syntyä uusi harrastus ja alter ego, joka oli aluksi pieni mukava kupla, mutta josta nyttemmin on muodostunut iso ja tärkeä osa elämää. On ollut upeaa löytää jotain tällaista omaa itseä näinkin ehtoopuolella elämää.

Jenni ymmärsi keväällä sen, jonka itse tiesin (ja jota vastaan myös kapinoinkin) jo alusta asti; en ollut hänen arvoisensa. Yhteinen, pitkä ja erehdyttävästi alamäkilaskua muistuttava taipaleemme päättyi vähäeleisesti kesällä, ja koti on ollut siitä lähtien vähän normaalia enemmän kaaoksessa. Nyt se on jotain toivottoman, musiikkihörhöluolan ja poikamiesboksin väliltä. Mutta se on kuitenkin koti.

Nyt arki on töitä, jumppaa (!!) (tästä kiitos Pyrylle), musiikkia perjantaisin ja vähän muulloinkin, sekä satunnaisia ekskursioita puolivieraiden ihmisten kanssa tutun kaupungin vieraaksi kasvaneille kaduille. Ja sitä Possea, tietenkin.

Mutta juuri nyt on aika hienoa olla tässä. Tämä on Nollapisteen sanoin kotiinpaluu, jotenkin.