Lyhyt pyrähdys elämään itseni ulkopuolella avasi silmäni omaan haurauteeni. Sitä aina luulee olevansa kaikenlaista, mitä ei sitten olekaan. Eikä pelkkä päättäväisyys tai into aina riitä, joskus täytyy hiljentää. Olen vähän jumissa itseni kanssa kun en tiedä mitä haluan. En haluaisi olla yksin, enkä toisaalta haluaisi satuttaa ketään. Haavani tuntuvat kuin teräviltä riekaleilta vasten toisen ihoa.

Harmittaa etten osaa myöntää itselleni, saatika muille tosiasioita. Sekin harmittaa etten osaa vain olla ja elää hetkessä, vaan palaan hetki toisensa jälkeen murehtimaan asioita jotka tuskin helpottavat muuten kuin ajan kanssa.

Mutta onneksi osaan sentään jo vähitellen tehdä muutakin kuin vain sitä murehtimista. Yökyöpelin silmiin kiusallisen valoisat kesäillat ovat mitä parhainta aikaa Elää. Nyt vielä hetken kun voi nauttia omasta kotikaupungista…