Haudan takaa

Yksi verkkojulkaisun hämmentävimmistä alueista on kuolemanjälkeiset blogimerkinnät. Irakiin sotimaan lähtenyt bloggaaja Andrew Olmsted, 37, sai surmansa tarkka-ampujan luodista torstaina 3. tammikuuta. Seuraavana päivänä hänen blogiinsa ilmestyi miehen itsensä kirjoittama muistokirjoitus otsikolla Viimeinen merkintä.

Andy oli tehnyt Irakiin lähtiessään sopimuksen bloggaajaystävänsä kanssa, että mikäli hänelle kävisi kalpaten, ystävä julkaisisi kirjoituksen. Sotaan lähtiessä on ihan ymmärrettävää järjestää asiansa jo etukäteen pahimman varalta, mutta harva osaa ottaa huomioon omaa blogia. Vielä harvempi tulee ajatelleeksi asiaa normaalissa arjessa.

Keskustelimme muinoin Sepon kanssa siitä miten monen sivuston ja tietokoneen sisällöt voivat jäädä ikuisiksi ajoiksi lukkojen taakse, mikäli joitain järjestelyjä ei ole tehty tilanteen ehkäisemiseksi. Yksi mahdollisuus olisi tehdä omista salasanoista kahdella tai useammalla julkisella avaimella salattu kopio, jonka sitten antaisi muiden säilytettäväksi. Oman avaimen yksityisen puolen voisi taltioida tallelokeroon tai vastaavaan, muut avaimen osat voisi säilyttää vaikka kaverin huostassa. Mikäli avaimia tarvitsisi käyttää, ne kerättäisiin yhteen ja niillä saisi avattua pääsalasanan jolla pääsisi itse tietojärjestelmään. Perusideana olisi siis se, että yksikään avain yksinään ei toimisi, vaan pääsalasanan saamiseksi tarvittaisiin kaikki jaetut osat. Tämän järjestelyn ainoa huono puoli on se, että omaa salasanaa ei voisi muuttaa sen jälkeen kun salaukset on tehty.

(Itse asiassa järjestelyn voisi varmasti tehdä jotenkin niin, että omaa salasanaa voisi itse muuttaa, mutta en ole niin perehtynyt julkiseen salaukseen, että osaisin loihtia moisen kuvion – ainakaan näin äkkipäätään.)

Vuosien saatossa pullataikinan tapaan paisuneessa (lokaalissa) Unessa.netin kehityswikissä on sivu, jonne laadin joskus vuosia sitten suunnitelmarungon tämän kaltaisen järjestelyn toteuttamiseksi. En koskaan päässyt puusta pitkään, mutta nyt kun sivustolla ja kovalevyillä alkaa olla jo ties kuinka paljon materiaalia jota joku haluaisi ehkä joskus käyttää (esim. ei-julkinen digikuva-arkisto), tätä kannattaisi ehkä miettiä tarkemmin. Digitaalista kuolinpesää lienee muutenkin hankala tonkia, saatika sitten ilman tarvittavia salasanoja.

Palatakseni takaisin Andyyn, ajatus oman muistokirjoituksen julkaisemisesta omassa blogissa tuntuu hämmentävältä. Hollywood-fiilistely pääsee tällaisessa tietysti ihan ainutkertaisen korkealle, mutta mitäs hyötyä siitä enää silloin on kun on kuollut. Parempi fiilistellä elävänä vaan.