Lisää suklaata

”Kun tekee parhaansa, se riittää”, rakas ystävä opetti joskus. Viisaus, josta olen saanut monesti lohtua. Mutta aina parhaansa tekeminenkään ei vaan riitä. Se jos mikä on perseestä.

Pelkään ihastumista, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni. Alan olla niin väsynyt jahtaamaan täydellisyyttä, että tässä olotilassa voisin helposti hypätä johonkin mihin kyllästyisin alta aikayksikön. Ja sehän johtaisi taas vain uusiin sydänsuruihin. Pysyttelen toistaiseksi siis vain suklaassa.

Tuntuu siltä kuin viimeiset puolitoista vuotta itseni etsimistä olisi jollain tavalla mennyt hukkaan. Kuin pitkän taivalluksen jälkeen saapuisi perille vain huomatakseen, että paikka jonne kaiken tämän ajan kuvitteli löytävänsä, onkin hävitetty. En oikeasti ole hukannut yhtään mitään. Viime viikkojen tapahtumat ovat vaan olleet kuin elokuvasta, enkä liiemmin pidä viimeisimmistä juonenkäänteistä.

Mutta harvoin menee niin huonosti, ettei voisi mennä huonomminkin: viikonlopun podcast-miitti jäi omalta osaltani dokumentoimatta kokonaan kun puhelimeni hajosi. Se yksinkertaisesti pimeni kokonaan juuri sillä sekunnilla kun olin ottamassa ensimmäistä valokuvaa paikan päältä. Tätä juuri nyt tarvitsinkin.