Verkkotreffailua viime vuosituhannella

Silloin kun minä olin nuori, Webin deittisaitit eivät olleet ihan samanlaisia kuin nykyään. Itse asiassa sellaisia ei edes ollut olemassa. (Paitsi keskusteluryhmien mudossa, mutta henkilökohtaiset-palstoja nyt on ollut aina.)

Pitkällisen pohdinnan tuloksena tulin siihen johtotulokseen, että helpoin tapa saada suuri yliannostus endorfiineja elimistöön ilman suklaata on ihastumalla. Baareista löytää helpommin seksiä kuin ihastuksia, joten suuntasin pikaihastumisen toivossa wanhasta muistista Deitti.netiin. Jumaleissön mikä kulttuurisokki!

Minulle kirjallinen sanailu on etenkin tutustuttaessa helpomaa kuin kasvokkain pöliseminen. Ensi treffeillä tahtoo muutenkin tehdä kaikkea hämärää (kuten esimerkiksi yrittää ängetä kämppäänsä sisään väärästä kerroksesta), joten

Nykyään digkamerat ovat yleisiä, joten todella monilla on ilmoituksissaan kuva. Väittäisin, että tämä on ainakin miehille tärkeää, sillä vaikka kuka sanoisi mitä, ulkonäöllä on merkitystä. Kuvat kertovat omistajistaan vähintään sen tuhannen sanan edestä. Pullerot käyttävät gayleriatekniikkaa ja kuvaavat itseään aina yläviistosta, kehostaan epävarmat näyttävät koomisen hassuilta kokovartalokuvissa ja meikeillä plutraavat näyttävät valokuvissa ihan yhtä pelottavilta kuin livenäkin. Ja sitten on iso joukko ihmisiä joille monet muut asiat ovat profiilikuvaa paljon tärkeämpiä, ja jotka näyttävät epäterävissä ja hassusti rajatuissa kuvissaan niin aidoilta, että helposti ihastuvalle iskee megaluokan ihastusinflaatio jo heti ensimmäisen hakusivun kuvista.

Valtavaa tarjontaa selatessa tulee helposti perverssi olo. ”24-32v, 160-170 senttiä, alle 60 kiloa, brunetti, ei polta, ateisti, kuvallinen profiili – 29 osumaa” Harvan kaupan lihatiskiltäkään saa mitään noin tarkoilla rajauksilla. Ja älyttömillä!