Nuorempana olin rohkea. Tai välinpitämättömämpi. En aina kykene erottamaan niiden eroa.

Olin myös itsekkäämpi. Nyt tunnen olevani viisaampi, mutta ymmärrys yhteydestä toisiin ihmisiin satuttaa toisinaan enemmän kuin haluaisi. Osaan olla aidosti iloinen toisten iloista ja surullinen toisten suruista, mutta jotkut tunteet vaan ajavan kaiken muun yli. Ehkä juuri siksi pidänkin niin paljon ihastumisesta, koska se on niin paljon kevyempää ja ohuempaa kuin rakkaus.

Rakkaus saa minut solmuun. Se syntyy pienenä ja kauniina, mutta kasvaa nopeasti suureksi hallitsemattomaksi vyyhdiksi joka ulottuu kaikkialle.

Vaatimattomassa elämässäni on joidenkin mielestä paljon kadehdittavaa. Vaihtaisin sen kaiken ihmiseen joka rakastaisi minua samalla tavalla kuin minä häntä. Rakkauteen, jonka osaisin kasvattaa puutarhaksi ilman rikkaruohoja. Tiedän, että se riittäisi, sillä toteutan sitä samaa muualla elämässäni. Se riittää.

Tottakai, tiesin tämän jo, mutta joskus siitä vaan tarvitsee muistuttaa itseään. Esimerkiksi silloin kun itkee muiden onnesta, vaikka tietää ettei niin kuuluisi tehdä.

Valinnat ovat vaikeita vain silloin kun niitä ei näe kunnolla.