Dokumentoinnin tärkeydestä

Riikka (joka mieluummin olisi esimerkiksi ”punatukkainen ystävä”) on sitä mieltä, että asioita pitäisi elää eikä ikuistaa.

Tämä filosofia lieventää osittain kurjaa oloa siitä etten ole ehtinyt dokumentoimaan viime viikkojen elämää juuri nimeksikään, koska, no, on ollut niin paljon elettävää.

Vietin Turussa jokaisen illan (ja yhden upean yön) jossain muualla kuin yksin kotona. Pääsin lämmittelemään Veeran uuteen saunaan, Törmäsin Cosmicissa sattumalta armeijakaveri-Markukseen, nautin JussiKaisan luona elämäni ensimmäisistä rapujuhlista huippukivassa seurassa ja kävin toista kertaa elämässäni yksin leffassa.

Ennen Turkua ja Storåsia kävin ensimmäisiä kertoja Pärnun yöelämässä. Neitsytiltana tapasin mukavan nuoren naisen, jonka saatoin lopulta aamulla (klubi sulki ovensa vähän ennen seitsemää) majapaikkaansa sadan metrin päähän omasta kämpästäni. Tartossa odottanutta poikaystävää lukuunottamatta tytössä ei ollut pahempaa vikaa, mikä antoi hieman toivoa sille, että ehkä kaikki virolaiset naiset eivät olekaan täysin toivottomia tapauksia.

Ennen bileiltoja Pärnussa ja elämäni surkeinta reissua Suomeen vietin hienon viikon Vilnassa. Sieltäkin jäi dokumentoimatta vaikka mitä, mutta kaksi iPodiin tallentunutta sähköpostiosoitetta ovat edelleen työpöydän nurkalla odottamassa sopivaa hetkeä. En tarkalleen ottaen tiedä, että mitä.

Tänään otin käsiini täällä Pärnussa tähän asti turhaan lojuneen muistikirjan ja aloin kirjoittamaan. Kirjoitin ulos hyvää ja pahaa oloa, arkea ja proosaa. Kaikkea mitä tuntui tarpeelliselta saada sanottua. Nyt on paljon parempi olo kuin aikoihin.

En tiedä miksi en osaa olla rikkomatta ketjua, mutta tiedän että jos osaisin, olisin onnellisempi ihminen. Ville hei, mikä ikinä se tärkeä asia onkaan, pidä siitä kiinni.