Tanssi pimeässä

Ei niin kauan aikaa sitten haaveeni paremmasta elämästä käsittelivät yleensä seksiä, rahaa tai jotain yhtä merkityksetöntä. Hiljattain olen yllättänyt itseni toistuvasti haaveilemasta parisuhteesta. Arjesta jota yksin eläessä ei pääse kokemaan. Mitä iloa on ylipäätään mistään ellei sitä voi jakaa jonkun kanssa?

Hävettää kuinka paljon kadehdin ihmisiä jotka elävät parisuhteessa, ja usein vielä täysin epätietoisina onnestaan. Hävettää siksi, että oma yksinäisyyteni on suurimmaksi osaksi silkkaa laiskuutta ja pelokkuutta.

Toisaalta huomaan kasvavani päivä päivältä onnellisemmaksi ymmärtäessäni taas paremmin itseäni. On päiviä jolloin melkein saatan hyväksyä edellisten parisuhteiden traagiset polut ja nähdä niiden yli. Mutta ne ovat edelleenkin kivuliaan harvassa.

Tyypillinen lääkkeeni sydänsuruihin on ollut uusi ihmissuhde. Se on vähän että hyökkäys on paras puolustus. Vaan sittemmin olen tullut ajatelleeksi, että olikohan näistä koskaan oikeasti hyötyä, vai mahdollisesti jopa haittaa. Tiedä häntä, mutta reilun kahden vuoden suruaika on kyllä ihan helvetisti, edelleen, vaikka miltä kantilta katsoisi.

Tätä vyyhtiä pallotellessani ajatus Turkuun palaamisesta tuntuu houkuttelevammalta kuin koskaan. Arkeni täällä Pärnussa ei ole juurikaan antanut mahdollisuutta uusien tuttavuuksien luomiselle (romansseista puhumattakaan). Vaikka olenkin jo koukussa moneen asiaan täällä, en ole juuri nyt valmis asettumaan aloilleni tarpeeksi pitkäksi aikaa jotta tuntisin oloni oikeasti kotoisaksi. Olen sitäpaitsi säälittävän huono ulkomailla asuja.

Ja sitten tuleekin se vaikea asia: en haluaisi lähteä poiskaan :)