Suloista ja haikeaa

Viikonloppu solisi kuoroleirillä yhtä nopeasti kuin vesinoro pihalla sulavasta lumikinoksesta. Leiri oli erittäin hauska ja onnistunut.

Lauantaina treenattiin äänittäin, pienissä ryhmissä ja yhdessä. Ääni ei ollut ihan valmis niin kovaan rääkkiin, mutta kesti kuitenkin yllättävän hyvin. Jopa sunnuntai-aamupäivän treenit onnistuivat hyvin, mikä oli positiivinen yllätys.

Kun lauantai-illalla päädyttiin viimein saunomaan, oli jännä huomata miten eri tavalla ilta eteni kun tutuimmat kasvot olivatkin vaihtuneet uuteen kuorosukupolveen. Oli ihan yhtä hauskaa kuin ennenkin, mutta vaan erilaista. Oi wanhuutta.

Muiden käytyä nukkumaan jäimme Pinjan kanssa ruotimaan CM:ää, elämää ja sen sellaista.

Kun pääsee seuraamaan sitä miten muiden elämät kehittyvät, tuntuu usein siltä, että omassa elämäsä mikään ei etene. Tunne juontuu suurimmaksi osaksi varmaankin tyytymättömyydestä omaan itseensä. Aina pitäisi tehdä enemmän, ja juuri niitä asioita joita ei kulloinkin ole tekemässä. Ja kun kaikki on hyvin, ei halua minkään muuttuvan.