Huurre lasissa

Hyytävän talvisen kaupungin läpi talsittuani sauna tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Höyryn syövyttämä vanha jalanjälki löylyhuoneen oven lasissa muistutti siitä että joskus meitä on ollut kaksi. Mutta yksinkin se tuntui tänään hyvältä.

Huomaan, että haluni organisoida elämääni jää toistuvasti kakkoseksi impulsiivisuudelle. Vaikka jokin asia olisi pitänyt hoitaa jo monta päivää sitten, sille ei vaan saa tehtyä mitään jos jokin muu sattuu kinnostamaan enemmän juuri nyt. Ja koskas sitä nyt ei olisi jotain muuta. En ihmettelisi jos tälle löytyisi oma terminsä psykologian termistöstä. (Ainakin toivon etten ole ainoa.)

Sängylle viereen käpertyvä kehräävä kissa on yllättävän hyvä korvike ihmiselle. Se poistaa tehokkaasti yksinäisyyden tunnetta, sille voi puhua ja sitä voi silittää. Vaikka sen kanssa ei voi juurikaan käydä dialogia, sen kanssa ei toisaalta myöskään joudu typeriin sanasotiin. Piirun verran kyynisemmälle kissa olisi eittämättä täydellinen kumppani.