Pitkästä aikaa hippien seurassa

Suomen ensimmäinen Podcastmiitti järjestettiin Tampereella, lauantaina 25.11.2006. Tapahtuman organisoineet Naurispajan tytöt saivat kerättyä paikalle kymmenkunta podcastaajaa ympäri Suomen. Yhteinen konsensus oli ainakin se, että skenemme on vielä hurjan pieni.

Itseäni harmitti se, että tämänkertainen miitti oli tarkoituksellisesti sisäsiittoinen siinä mielessä, että kuuntelijoita ei oltu huomioitu lainkaan. Tästä huolimatta meininki oli todella rentoa ja hauskaa, eikä jutunaiheet loppuneet kesken vielä edes jatkojen jatkoilla. Uskon, että kaikki odottavat innolla seuraavaa miittiä, joka järjestettäneen pääkaupunkiseudulla joskus keväällä. Sinne kutsutaan sitten myös kuuntelijoita mukaan keskusteluun. Lisää Podcastaajien pikkujoiuluista (mm. paikalla nauhoitettu yhteispodcast) luvassa Podcasthakemistossa hyvin pian.

Elättelin alunperin toiveita Taigan treffaamisesta samana iltana, mutta kaunotar oli houkuteltu muihin bileisiin johonkin Herwoodin metsikköön. Onneksi Seppo pelasti tilanteen ja ohjasi kavereidensa seurassa jatkojen jatkojen jatkoille paikalliseen ei-niin-pintaliitomestaan, jossa hengailimme lopuillan. Hermoilin etukäteen sitä, että miten ilta lopulta päättyy, mutta kaikki meni erittäin hienosti, eikä mikään olisi voinut sujua paremmin. (No, en välttämättä olisi halunnut kaataa sitä yhtä sidulasia Virban ja Hessun jaloille. Sori.)

Kun baarista ajettiin ulos, suuntasimme jatkoilemaan Sepon ja kämppistensä kämpille, joka on käsittääkseni TOASin ylläpitämä opiskelija-asuntola. Seppo oli varannut meikäläiselle kokonaisen pienen vierashuoneen, mikä oli ihan luksusta. Illan viimeiset jatkot chillailtiin tanssia opiskelevan nuoren Helmi-tytön (kääk. taivutuskompleksi. astevaihtelu on.) huoneessa ja sinne väsähti myös ensimmäinen bilettäjä. Oli mukavaa huomata olevansa pitkästä aikaa hippien keskellä. Sepon kanssa käytiin ”vähänkö hienoa nähdä pitkästä aikaa” ja ”pitäisi nähdä useammin”-sananvaihtoa, mikä on ollut valitettavan usein teemana edellisten tapaamistemme yhteydessä. Se vaan on niin, että taNpere on liian pitkällä.

Lopulta Seppokin hävisi johonkin. Helmi oli aivan väsynyt ja halusi nukkumaan, mutta ei omaan sänkyynsä, jolle oli sammunut joku kaveri. Ehdotin, että olisin jäänyt lattialle, ja että hän olisi kömpinyt mulle varattuun vierassänkyyn. Ei käynyt. ”Tuu mun kanssa.” Unohdin näiden olleen niitä rennoimpia ihmisiä.

Herääminen viltin alta täysissä vaatteissa seuraavana aamuna oli sekin kokemus. Olo edellisen illan piiitkän baareilun jälkeen oli aika väsynyt. Helmi näytti ihan yhtä iloiselta kuin edellisenäkin iltana. Katsoimme aamupalaksi hyllystä löytyneen Notting Hillin, joka oli edellisenä iltana jäänyt ihan vähän kesken. Hyvä, mutta ehkä aavistuksen liian romanttinen sunnuntaileffa.

Liian nopeasti leffailun jälkeen löysin itseni rautatieasemalta. Myöhästyin siitä junasta jolla aioin mennä, mutta ehdin onneksi seuraavaan. Hämmästyttävästi kuoron Hanna oli samassa junassa. (Hämmästyttävää oli lähinnä se, että hän oli myös tulomatkalla samassa junassa.) Potentiaalisesti erittäin kurja paluumatka oli hyvän seuran ansiosta varsin mukava. Hanna säteilee ilmeisen hyvää energiaa, sillä päätin lopulta kävellä kotiin keskustasta.

Uskomattoman hyvä reissu.