Aikalisä

Ei ole paljoakaan aikaa siitä kun olin totaalisen kyllästynyt sinkkuiluun. Aloin vähitellen oppia pitämäänkin siitä, mutta useimmiten päällimmäisenä ajatuksissa oli silti pakonomainen kaipuu parisuhteeseen.

Jälkikäteen ajateltuna kärsin varmaankin vain pitkittyneestä traumasta Sallan kanssa huopaamisesta. Eromme oli niin totaalisen kipeä, musertava ja epätodellinen, että vähemmästäkin menee sekaisin. Etsin pitkään menettämääni harmoniaa, mutta kesti aikansa ymmärtää, ettei sitä samaa voisi koskaan saada takaisin. Elämä Tiinan kanssa on (ajoittaisia teinitappeluita lukuunottamatta) ollut hurjan aikuismaista. Yhteinen koti, kaksi karvaista lasta ja työpaikat koulun ohella. Saunasiideri viikonlopuksi ja sitä rataa. Vuosia sitten saamani ensimmäinen suuri haava on tervehtynyt, mutta tällä välin on ehtinyt muhia uusia tilalle.

Monet ystävät ovat erosta puhuttaessa muistuttaneet sinkkuuden iloista. Vieraiden ihmisten tapailu tai treffailu kuulostaa pitkän ja monelta osin itseä määrittäneen suhteen jälkeen suunnilleen yhtä mukavalta kuin neulalla tökkiminen. En odota seikkailuja enkä seksikästä (lue: seksitöntä) sinkkuelämää, mutta sitäkin enemmän sitä, että saisin vähän selvyyttä omiin tarpeisiini ja toiveisiini. Nyt on pidettävä riittävän pitkä aikalisä muista ihmisistä.

Yksin elämistä odottaa toisaalta jo mielellään. Vähemmän mielellään odottaa niitä liian yksinäisiä hetkiä ja väistämättömiä jossain vaiheessa ilmaantuvia katumuksen ja epätoivon fiiliksiä. Uskon kuitenkin, että kunhan saa ensin ehjättyä itsensä niin kaikki kääntyy vielä parhain päin. Tai ainakin näin on hyvä uskotella itselleen.

Tämä väliaika on kyllä raskasta. Kaikki on ikäänkuin hyvin, mutta todellisuudessa mikään ei ole hyvin. Enkä osaa enää edes itkeä. Kuukausi vielä, sitten koittaa uusi aika.