Vain elokuvat päättyvät onnellisesti

Jalkakäytäville muodostuneet järvet olivat yhtyneet suuriksi vesistöiksi. Kova tuuli piiskasi vettä kaikkialle. Täydelliseksi maanantaivututuksen kruunaukseksi joulukuinen vesisade sai villapaidan haisemaan kesältä. Vitutuksista ja yleisestä ahdistuksesta huolimatta viime päiviin on mahtunut paljon hyvääkin.

Edellisviikonloppuna olimme kuoron kanssa Maarianhaminassa. Oli erittäin mukavaa, jälleen. Viikolla oltiin Naantalin kylpylässä uima-allaskeikalla ja ruokailemassa, mikä sekin oli erittäin mukavaa, jälleen. Jatkotkin olivat mukavat, joskin liian lyhyet. (Seitsemän kauniin naisen seurassa mikä tahansa aika tuntuu liian lyhyeltä.)

Tiina tuli eilen käymään pitkästä aikaa. Kankeakon alun jälkeen saimme tällä kertaa ihan oikeasti juteltua asioista, mikä tuntui erittäin hyvältä. Tuntuu epäreilulta, että osaan jutella vieraille ihmisille miten fiksuja ja syvällisiä asioita tahansa, mutta ihmiselle, jonka ainakin kuvittelevan tuntevani melko hyvin, ja jota suuresti rakastan, en saa sanotuksi yhtään mitään. Tuntuu, että pelkään jotain, mutten tiedä mitä.

Uusista ystävyyksistä iloitsemisen jälkeen olen taas siinä vaiheessa erosuhdannetta, että tahtoisin vaan kaiken takaisin. ”Riittää kun muistelen sitä viimeistä riitaa”, oli aika hyvä vastaus kysymykseeni unohdetuista murheista. Minäkin muistan nyt. Vaan siitäkin huolimatta on vaikea olla ajattelematta kaikkea sitä hyvää josta luopui. Kunnes suhdanne taas kääntyy.

Olen yrittänyt järkeillä jonkunlaista mittaria siihen, mikä olisi hyväksyttävä epätyytyväisyyden taso parisuhteessa. Vituttaa Tiinan suhteen ollut fiilis siitä, että jokin ei toimi, koska ei ole pienintäkään hajua siitä, että mikä se jokin on. Etenkin, kun sitä ei osaa sanoa edes jälkeenpäin, tulee pakostikin sellainen olo, että se jokin olikin minussa, eikä hänessä tai meissä. Notting Hill -syndrooma.

Miksi vain elokuvat päättyvät onnellisesti?