Lumi yllätti autoilijat

Kesän purjehdusreissua muistellen. Ja kuuta.

Elän liian laskelmoidusti. En luota tunteisiini. Deduktio siitä, että jos tunteiden varassa eläminen sattuu, niiden huomiotta jättäminen ei sattuisi, on niin väärä kuin vain voi olla. Ajan myötä sydämen ympärille punoutunut piikkilanka-aita on kuitenkin tätä nykyä yllättävän paksu. Pieni hötkyily ei tunnu juuri missään, mutta eipä tunnu myöskään sisällä tapahtuvat muutokset. On äärimmäisen turhauttavaa kun ei osaa lukea itseään.

Minusta on tullut perin kyyninen otus. Olen suhteellisen varma, että elämästä ei selviä hengissä, ja että tämän reinkarnaation hetket kestävät vain niin pitkään kuin kärsimys on riittävän suurta. Voin vain kuvitella kuinka paljon sitä kärsisikään jos ajattelisi esimerkiksi niitä ihmisiä, joiden elämä on oikeasti kurjaa. Ignorance is bliss. Mutta siis sellainenkin asia kuten totuus. Miten se voi säilyä tällaisessa maailmassa? Pienten ihmisten kannettavana. Sellaisten, jotka hylkäävät sen silmääkään räpäyttämättä ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ja voi pojat, niitä tilaisuuksia on paljon.

Ehkä pidän kiinni vääristä periaatteista. Jos joustaisin useammin niissä kohdin missä muutkin tekevät niin, elämä olisi varmasti jonkin verran helpompaa. En taitaisi kuitenkaan sopeutua olemaan kuten muutkin. Ja sitäpaitsi, ei se ruoho oikeasti ole vihreämpää aidan toisella puolen. Se on sitä vain silloin kun itse on tällä puolella.

Tämä lukeutunee ajatuksiini, joita en ymmärrä edes itse.