Suuri, pieni, ihminen

Kosmisia asioita miettiessä aivoni menevät aina solmuun jostain metafyysisestä kysymyksestä. Koko planeetalta ei taida löytyä montaakaan ihmistä, jolle näin ei kävisi.

Stephen Hawking, 64, on yksi näistä harvoista. Lihaksia rappeuttavasta ALS-taudista kärsivä Hawking on yksi historian merkittävimmistä teoreettisen fysiikan tutkijoista, erikoistunut mm. kvanttimekaniikkaan liittyvään tutkimukseen, eli asioihin jotka ovat liian pieniä mahtuakseen tavallisen ihmisen tajuntaan. Pienet hiukkaset pitävät maailmankaikkeuden koossa ja sisältävät vastauksia mm. ajan synnystä.

Tieteelliset havainnot maailmankaikkeudesta viittaavat siihen, että sillä, ja ajalla on ollut alku. Hawkingin mielestä kysymys ”mitä oli ennen ajan alkua” on yhtä järjetön kuin ”mitä on pohjoisnavan pohjoispuolella”. Lostia katsoneet tietävät, että kaikella millä on alku, on myös loppu. Siispä maailmankaikkeudellakin on. Yrittäessään selittää sekä alkua, että loppua, ja keksiä mitä tapahtuu niiden välissä, Hawking on tutkinut muun muassa singulariteettia, kvanttigravitaatiota ja mustia aukkoja.

Nykyiset fysiikan teoriat eivät vielä onnistu kuvaamaan maailmankaikkeutta sellaisena kuin sen havaitsemme. Vaikka yksittäiset teoriat tuntuvat toimivan, ne katsovat maailmankaikkeutta niin eri näkökulmista, että niitä yhdistellessä jostain löytyy aina ristiriita. Lukuisat fyysikot (ja myös filosofit, kuten Turun yliopistossa vaikuttanut Eino Kaila) ovat yrittäneet rakentaa kaiken selittävää yhtenäisyysteoriaa. Mikäli tällainen teoria joskus löydettäisiinkin, se olisi Hawkingin mukaan ”vain joukko yhtälöitä ja sääntöjä”, joka ei selittäisi neronkin mieltä askarruttavaa kysymystä: miksi?

Maailmankaikkeus on siitä kiva paikka, että omien ongelmien kasvaessa suhteettoman suuriksi, on helppo löytää joku monumentaalisesti suurempi kosminen ongelma, joka saa omat ongelmat tuntumaan niin pieniltä, että sitä ei pysty edes käsittämään.

Minkä ymmärrettyään voikin hyvällä omallatunnolla luovuttaa ja unohtaa kaiken.