Viikonloppuisä

Lastemme huoltajuus vaihtui takaisin minulle. Ötökät ovat saaneet oman osansa muuttostressistä hölskyvästä kantokorista ja vieraista nurkista. Savitehtaankadun kotiin tutustuminen kävi onneksi nopeasti ja ilmeisen kivuttomasti. Leluja tai raadeltavaa ei juurikaan vielä kämpästä löydy, mutta uusi lempipaikka löytyi nopeasti heti kun asettelin parvekkeelle keittiöjakkaran juuri sopivalle kyttäyskorkeudelle.

En ole jaksanut tehdä yhtään mitään suunnittelemani kattiportaikon eteen. Ajatus on sinänsä jo hyvin hahmottunut, että hökötys pitäisi enää piirtää puhtaaksi tarvelistaa varten. Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhnkin sisustamiseen liittyvään. Innostus lopahti tasan siihen kun sain sellaiset tärkeät tavarat (hifit) taloon, että asuminen on mahdollista. No, kai sitä taas jossain vaiheessa tulee inspiraatio. Tai sitten ei.

Kissoissa on se hyvä puoli, että niiden kanssa elämä rytmittyy automaattisesti ja väkisin. Katit eivät juurikaan perusta vapaapäivistä tai krapula-aamuista, vaan ruokaa on saatava ja sillä selvä. Samaten leikkihetket ovat puolipakollisia, joten koneeltakin tulee lähdettyä helpommin taukojumppaan. Yksin eläjälle merkittävää on myös se, että yksikseen puhuminen tuntuu huomattavasti vähemmän hullulta kun on kaksi korvaparia kuuntelemassa.