Houston, we have a liftoff!

Asetuin eilen kodiksi. Sähköt ja nettiliittymän siirtyminen sinetöi muuton. Kaikki huonekalut ja muut isommat tavarat ovat vielä vanhassa osoitteessa, mutta eipä se estänyt uuteen saunaan tutustumista. Vesiastian puuttuminen melkein esti, mutta äkkiäkös sellainen ilmeisen tarpeettomasta kolmannesta (?) roskasangosta järkkääntyi. Ehkä viikonlopuksi ehtii rehaamaan saunakamppeetkin. Hyvät löylyt, joka tapauksessa.

En jaksanut enää yöllä hakea patjaa, joten nukuin ohuen viltin päällä. Kunnon retkimeininki. Koska aamulla ei kolottanut liikaa, enkä jaksanut tänäkään yönä rehata patjaa, pääsen nauttimaan tästä eksotiikasta vielä toisenkin yön. Laiskuus maksimus.

Muuttovaatteet, äidiltä lainassa oleva pyörä retrolaukkuineen ja sukkulakujalle jääneet pesutarpeet ovat eittämättä luoneet uudesta asukista heti alkuunsa sellaisen kuvan, että saman rapun tytöiltä tuskin irtoaa kovinkaan pitkää small talkia. No, ei se mitään, ei olisi puhututtanutkaan.

En ole edes muistanut ikävöidä kissoja. Olen sen sijaan nauttinut pienistä asioista. Ja miettinyt esimerkiksi sitä, että mitä jos en haluakaan ketään muuta? Tarkoittaisiko se silloin sitä, että päätöksemme oli sittenkin väärä? Vai kenties sitä, että sovin olemaan vain yksin?

Toiseen ihmiseen kasvaminen on niin täydellistä, että on mahdotonta kuvitella tekevänsä sitä moneen kertaan eri ihmisten kanssa. Vaikka osa läheisyydestämme Tiinan kanssa kuihtui suhteemme loppumetreillä, eron repimät haavat tuntuvat siltä kuin meidät olisi leikattu kirurgisesti irti toisistamme koko vartalon pituudelta. Kipu on valtava, vaikka sitä ei haluaisi myöntää, tai monilta osin pysty edes kokonaan ymmärtämään.

Puhtaan analyyttisesti ajateltuna on toki melko selvää, että halutessaan sitä kyllä sopeutuu ihan mihin vaan. Kyse onkin siitä, että en tiedä haluanko.