Ihan hyvin

Viikolla tuli ensimmäistä kertaa eron jälkeen oikeasti ikävä. Kaipaan yhteistä kotia, pehmeää vartaloa ja tuttua kosketusta.

Nyt olen vakuuttunut siitä, että en halua nukkua kenenkään muun kanssa tuolla sängyllä vähään aikaan. Itse asiassa pitkään aikaan. Olen paljon enemmän rikki kuin mitä haluaisin myöntää. Tai näyttää.

Ehkä tämä on nyt sitä odottamaani ”Ei, tämä oli väärin! Takaisin! Takaisin”-vääntelyä, mutta olen kyllä vieläkin sitä mieltä, että päätöksemme oli oikea. Millään järjellä ei ole mahdollista perustella sitä miten paljosta luovuin, mutta eipä se järkeily toisaalta siihenkään auta jos yhdessä oleminen ahdistaa. Tiina on upea ihminen. En koskaan pystynyt antamaan hänelle lähellekään yhtä paljon kuin mitä häneltä sain. Toivon, että joku pystyy.

Alan vähitellen ymmärtää Miiaa. Nykyisellään tulen paljon paremmin toimeen yksinäni kuin kenenkään muun kanssa. Ehkä (ja toivottavasti) tilanne joskus muuttuu, mutta toistaiseksi näin on parempi. Ja tällä välin kaikki on ”ihan hyvin”.

Vaikka onkin ihan päin helvettiä.