Piikki suonessa

Työnarkomania on hankalampi asia kuin haluaisi myöntää. Jos joutuisin ”normaalissa” työssä tekemään ylipitkiä päiviä viikko toisensa jälkeen, olisin kotiin tullessani onnellinen hetken levosta. (Tiedän, koska olen tehnyt sitäkin.) Kun saan tehdä työtä josta oikeasti pidän, johon suhtaudun intohimoisesti, lepääminen tuntuu kielletyltä.

Helpoin ja usein vähiten aikaavievä tapa rentoutua on istua sohvalle katsomaan elokuvaa. Tänäänkin tuli viidentoista minuutin paikallaan olemisen jälkeen liian levoton olo, joten otin koneen uudestaan syliin. Rentoutustauko kuluikin rattoisasti vain toisella silmällä katsoen kun samaan aikaan pystyi jatkamaan tekeillä olevaa työtä. Tästä enempää tuskin pystyy enää optimoimaan.

Jossain vaiheessa pääsin hetkeksi kuiville. Ymmärsin, että usein parhaimmat tulokset syntyvät kokonaisuuden ollessa tasapainossa. Kun jättää kahdeksan tunnin jälkeen työn suosiolla kesken ja jatkaa huomenna siitä mihin viimeksi jäi. Ja mikä tärkeintä: kun muistaa rentoutua siinä välissä. Vähän aikaa kaikki toimi hienosti, kunnes taas innostuin ja retkahdin. ”Tää on niin pieni juttu, että tää kannattaa tehdä yhdellä istumalla alta pois.” Ja taas mentiin.

Askel parempaan suuntaan voisi tällä kertaa olla yhteisen ajan järjestäminen Tiinan kanssa. Tahdon.