Töitä ja sen sellaista

Jossain vaiheessa päivät alkoivat taas vilisemään sellaista tahtia, että ajantaju katosi.

Aamu, pimeää, ilta, pimeää, aamu, ilta, ilta, aamu, pimeää, ilta. Aamu?

Sain harmaita hiuksia. Kirjaimellisesti. En tiedä miksi, tai onko se vaarallista, mutta se pysäytti hetkeksi. On päiviä jolloin haaveilen irroittautuvani kaikesta tästä. Lähtisin johonkin kauas enkä katsoisi taakseni. Useimpina päivinä kauhon kuitenkin onnellisesti virtaa vastaan ja olen iloinen siitä, että saan tehdä mielenkiintoista ja merkitykselliseltä tuntuvaa työtä.

Kiireestä irtautuminen vaatii päättäväisyyttä. Mitenköhän on, riittääkö pelkkä päättäväisyys silloin kun oma aika on paljon arvokkaampaa kuin nyt?