Usein kysyttyä
Unessa.net?
Motiiveja
Ei koskaan (?) täällä:
VUKK!
Jep. Vastattu on..
vaikka unohdin jo mihin
Maaliskuussa:
Unessa.net 5v
Menneitä
~ Fake (.mov,
41 Mt)
~ Montpellier
~ Lontoo (englanniksi)
Vieraskirja
Satumaa
#Unessa.net
Opiskelu >>
 |
AIM / iChat uninen@mac.com |
Mummu, jonka seurasta emme enää saa nauttia, oli hyvä löytämään synkimmistäkin asioista hyviä puolia. Hän oli myös persoona joka ei tavannut valittaa mistään. Tunnen monesti itseni säälittävän pieneksi kun mietin asioita siltä kantilta.
Minä puolestani olen hyvä huonojen puolien ja heikkojen kohtien löytämisessä. Teen sitä itseasiassa jopa työkseni -- toivottavasti myös tulevaisuudessa. Intohimosta ja työstä on kasvanut vähitellen elämäntapa: näen kaikissa asioissa ensimmäiseksi ne seikat joita muuttamalla tai poistamalla niistä tulisi parempia. Valitettavasti analyyttisen kylmä katseeni onnistuu monesti sekoittamaan erityisesti tunne-elämään liittyviä ajatuksia koska niillähän ei useinkaan ole mitään tekemistä järjen saatika ymmärryksen kanssa.
Vaikka löytäisin rakkaastani miljoona huonoa puolta, aina lopulta käy niin että ihastun niihin. Hän ei koskaan lakkaa yllättämästä. Aluksi oli vaikeaa yrittää päästä eroon esimerkiksi Seinäjokikompleksista, vaan nyt sinne matkaamista jo vähän kuin odottaa. Äksyilyyn oli paljon vaikeampi tottua, mutta siihenkin kyllä sopeutuu. Ja vaikkein sitä varmaan ainakaan tässä elämässä osaa hyväksyäkään, sekin on kyllä aika herttaista kun melkein aina mesoamisen jälkeen tyttö kiipeää lopulta syliin rauhoittumaan. Kissat tekevät joskus samaa. Kaikista ihmisistä löytyy miljoona huonoa puolta. Kuka niitä jaksaa luetteloida, ketä kiinnostaa? Vaan kaikista ei löydy samanlaista yllätyksellisyyttä ja seikkailunhalua kuin mitä minun naisestani. Muistan vain liian harvoin nähdä niitä hyviä puolia.
Mutta tänäänkin kyllä tiedän miksi olen tässä. Odottamassa. Ja se on ylellisyyttä mitä kaikilla ei ole.
Kaksi vuotta myöhemmin yksi erottuu vieläkin joukosta, mutta nykyään tyttöä ei valitettavasti näy mailla eikä halmeilla. Tämänkään ihmissuhteen myötä en ole päässyt siihen harmoniaan jota niin pitkään olen etsinyt. Oikeastaan päinvastoin: elän suhteessa joka on röykyttänyt henkisesti enemmän kuin yksikään tähänastisista. Toki kyynelille on tullut reilusti vastapainoakin, mutta etenkin tänään kun jopa vuosipäivänkin joutuu viettämään yksin, tekisi vaan mieli nousta aloiltaan ja kävellä pois.
Näen jälleen mielessäni jonkun joka nauraa partaansa keksittyään muka huvittavan intergalaktisen käytännön pilan. Hiirtä ei naurata. Kaipuuni ihmissuhteeseen ei käsittänyt kaipuuta kaipuuseen, saatika ikävään ja yksinäisyyteen. Tässä kohtaa yleisö jakaantuu kahtia.
maailman söpöin myrtsi
Toisten, useimmiten miesten, neuvot on kuultu jo moneen kertaan. Heille kumppanin mikä tahansa päivää pidempi reissu tietää seikkailuretkiä paikallisen lihatiskin kautta vieraaseen kotiin. Myöhemmällä iällä voikin sitten päätyä vaikka hoitelemaan sitä naapurin Tiinaa (josta unelmoitiin mainoksessa) ihan aikataulutetusti. Tälle porukalle osaan sanoa jo ei kiitos. Ensimmäisen erehdyksen jälkeen se ei ole edes helppoa, se on itsestään selvää.
Jäljelle jääneet, jotka puolestaan ovat ensimmäkseen olleet naisia, näkevät ongelmalle erilaisia ratkaisuja. Kaikessa typeryydessään yksi latteimmista ”viisauksista” on kyllä se kestää jos on kestääkseen tyyliset pässismit joita on loppukesästä asti saanut kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Näille tietysti nyökytellään vain päätä ja yritetään nopeasti vaihtaa puheenaihetta kun sekä itkeminen että nauraminen tuntuu tilanteeseen sopimattomalta. Monet sankarit muistavat mainostaa joko itseään tai tuttavan kissan kumminkaimaa, joka vietti vähintään vuosikymmenen kumppanistaan erossa ja palasi tämän jälkeen takaisin perähikiälle mennen onnellisesti naimisiin siinä samassa kapisessa kirkossa jossa mummokin muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Kuinka ihanaa. Kertomuksissa ei vaan koskaan mainita sitä että ko. ihmistyypit nauttivat enemmän yksin elämisestä kuin perhe-elämästä ja useimmiten vielä senkin lisäksi toteuttavat ryhmän A ideologiaa kaikessa marttyyriudessaan. Olen useammin kuin monesti todennut kaikenlaisen kauko-alkuisen olevan itselleni sopimatonta. Osaltaan se on tietysti kovin ironista koska olen sentään koko lyhyen nuoruuteni etsinyt läheisyyttä sellaisella tekniikalla ja sellaisten medioiden avulla jotka soveltuvat parhaiten nimenomaan kaukosuhteiden ylläpitoon.
Kun kummankaan leirin ehdotelmat eivät tunnu toimivan, olen paitsi yksinäinen, myös hieman ulallani. Omasta rakkaasta on tullut naapurin Tiina josta voi enää vain haaveilla. Tänään, kahden vuoden haaveilun jälkeen, haaveilen hänestä edelleen.
Jos on opiskelijan elämä toisinaan vähän köyhyyttelemistä (läppäreiden ja langattoman netin kanssa) niin eipä ollut esi-isilläkään helppoa:
”
Talon varallisuudesta Niilon vastaanottaessa isännyyden voi tuskin puhua. Inventaariosumma osoittaa 81 talaria 18 shillinkiä 4 penniä. Arvokkain omaisuus karjan ja yhden hevosen ohella lienevät olleet kalastusvälineet, joita mainitaan 30 sylen silakkaverkko lisävarusteineen, 50 sylen pituinen suomukalanuotta, toinen samanlainen 40 sylen pituinen ja vielä yksi pieni nuotta sekä kolme silliverkkoa. Talon papereiden mukana on säilynyt myös kuitti, jonka laivuri Jaakko Wadén on antanut Lyökissä 1.heinäkuuta 1789, ja jonkun mukaan Niilo sekä Tuomas Sundholm ovat palkkaa saamatta luotsanneet Porin kenttämakasiinista Lyökkiin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun kuljetusaluksen »Suomen Karhu». Alus oli matkalla Viaporiin; olihan parhaillaan käynnissä Kustaa lll:n sota. Lisäksi on säilynyt sopimuksia eri kalarantojen käytöstä. Eräästä kauppakirjasta selviää, että Niilo möi pojalleen Kaarlelle rantanuotan seitsemän kuparitalarin hinnasta.”
Reposaaressa voi aistia vielä nykyisinkin jotain sellaista mikä varmasti on ollut läsnä silloinkin kun esi-isät kaskivat lepikosta kylvötilaa selvitäkseen talven yli. Näiltä kalastajilta ja merenkävijöiltä on puolestaan periytynyt minunkin vereeni geeni joka kutsuu merelle. Kunpa ensi kesänä pääsisi pitkästä aikaa purjeille.
Näin kummallista unta. Muistin koko unen vasta yömyöhään lukiessani Cringelyn vauhdikkaita salaliittoteorioita uuden Mac minin vaihtoehtoisista käyttötarkoituksista.
Unessa pidin käsissäni 40 gigan iPodia ja voivottelin kun sen harmaasävyjä toistavalle näytölle ei saanut albumien kansikuvia. “Ei tämä kyllä nyt käy. Täytyy saada iPod photo!“ Ja sekään ei vielä tyydyttänyt nukkuvaa puristia kun musiikkikirjasto ei tahtonut mahtua pienen laitteen suurelle kovalevylle. “Miksi ei ole 80 gigan iPodeja?“
Todellisuudessa tyytyisin siihen kaikkein pienimpään.
Ulkona kolistelevien kunnossapitomörköjen äänet ovat masentavaa kuunneltavaa. Niiltä voi kuitenkin välttyä esimerkiksi oman äänentoistojärjestelmän riittävän voimakkaalla vastamelulla. Naapureiden olisi ainakin syytä olla iloisia siitä että saavat kuunnella iTunes Music Storen uusimpia hittejä ihan ilmaiseksi.
Jonkin aikaa taas köyhän opiskelijarentun rooliin samaistuneena ei ole kyllä liiemmin ollut rahaa musiikkiin tai muuhunkaan viihteeseen. Että se niistä hiteistä. Arjen kohokohtia ovat viimeaikoina olleet lähinnä Valion tuoremehupurkit joista riittää litkimistä useamman päivän ajaksi kun sekoittaa joukkoon puolet vettä.
Jokunen päivä sitten sain isältä avokätisen avustuksen jonka turvin sai mielenrauhan raha-asioista hetkeksi. Kulutin yllätysvaroista surutta 10% musiikkiin. Perustelin ostokset itselleni niin, että virkeä mieli on paljon tuottavampi kuin sellainen jota on elätetty viikkoja ylitarkan budjettikehyksen sisällä. (Ja jopa uskon tuohon, ihan oikeasti.)
Soittolistaa kaunistivat tällä kertaa muun muassa U2, Pretenders, Green Day, Enya ja Jamie Cullum. Sen kun metelöitte, kurjat - minä en enää kuuntele.
Juuri nyt soi: Enya - Only time
Palatakseni takaisin yhteen lempiaiheistani, saan näppylöitä yksinäisyydestä ja yksin elämisestä. En koskaan ole ymmärtänyt merimiesten tai edes muusikoiden elämäntapaa; viikkokin tuntuu jo pitkältä puhumattakaan kahdesta kuukaudesta tai puolesta vuodesta.
Välimatkasta kuihtuvan ihmissuhteen ylläpito vaikuttaa vähän samanlaiselta pelleilyltä kuin aivokuolleen pitäminen hengityskoneessa (mitä kammoksuen pidän lompakossa viestiä joka kieltää laittamasta minut moiseen onnettomuuden sattuessa). Kuka kirjoittaisi vastaavan ihmissuhteista?
En minä ainakaan. Vielä pari vuotta sitten varmaan olisinkin. Ehkä olen tullut vanhaksi. Ehkä näin wanhana alkaa pelätä elämistä samalla tapaa kuin ne kurjat joita on tähän asti halveksinut sen hukkaamisesta. Tai kenties vaan haluaisin kaikesta ikävästäni eroon hetinytpian eikä ajatuksillani oikeasti olekaan mitään todellisuuspohjaa.
Ja nettikin on rikki. Perkele.
Muutoksia ei voi käynnistää huomenna - on aloitettava tänään. Niinpä keräsin itseni ja päätin kokeilla pahan hengen poistatusta kauppakorkean kuorolla. (Jussin mainion painostuksen johdosta.) Olin paikalla noin kymmentä minuuttia ennen harjoitusten alkamista ja törmäsin onnekseni heti Jussin pikkusiskoon, Johannaan. Joukkosta löytyi myöhemmin myös pari puolituttua, mikä oli mukavaa.
Treenien
jälkeen luriteltiin vielä koeluritukset, joiden pääteeksi
minut toivotettiin tervetulleeksi Cantus
Mercurialikseen. Kuoro koostuu noin 35 henkilöstä ja sitä voisi luokitella
paitsi naisvoittoiseksi, myös (ensituntuman perusteella) mukavan vapaamuotoiseksi.
Myöhemmin illalla olohuoneen nurkassa pölyttyvä piano sai huomiota osakseen
ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen (vaikkei se vieläkään ole vireessä).
Eilen tuli kuluneeksi tasan kuusi vuotta siitä kun tapasin entisen kihlattuni. Ensimmäinen ajatus oli ”jo kuusi vuotta?” ja toinen ”mutta.. vasta kuusi vuotta?”.
Käytännössä katsoen koko elämäni mahtuu noihin vuosiin. Niihin mahtuu paljon.
Törmäsin hiljattain aivan sattumalta lukioajoilta tuttuun tyttöön, Mariin, jonka kanssa ollaan vaihdettu kuulumisia sähköpostitse. Se, että samasta lähtöpisteestä toinen päätyy johonkin Ruotsin perukoille ja itse vain muutaman kilometrin päähän, kertoo jo paljon. Ja hänellä kuten itsellänikin tähän väliin on ehtinyt mahtua vaikka mitä.
Vuosia, kuukausia ja päiviä laskeskellessa on jäänyt mieleen ainakin se, että hyvät ajat ovat aina kiiruhtaneet ohi nopeasti. Aion elää vastaisuudessa hyviä aikoja.
Fake, 2 min 47 s (41 Mt Quicktime)
Vaikka olen ehtinyt opiskelemaan Final Cutin saloja jo reilun parin kuukauden ajan, olen vieläkin vasta alkeissa. Nyt kun perusjutut alkaa kuitenkin jo olla kohtuuhyvin hallussa, videoiden parissa työskentely käy hermolevosta.
Tämänkertainen tekele syntyi muutaman päivän kuvailujen ja parin illan editoinnin tuloksena. Tuotos vääntyi loppumetreillä lontoon kielelle kun OS X ei osannut lausua suomea. Ehkä hauskin osa koko produktiossa oli tälläkin kertaa ääniraita, joka syntyi kuin vahingossa melankolista äänimaisemaa hakiessa ja purkittui parissa tunnissa GarageBandin suosiollisella avustuksella.
Yksinäinen koti alkoi vituttaa heti ensimmäisestä illasta lähtien. Keväästä (ja kesästä) on luvassa poikkeuksellisen vittumainen, mutta juuri nyt en jaksa murehtia sitä karvan vertaa. Lähes kaikissa asioissa normaali kipukynnys auttaa pysymään järkevien rajojen sisällä. Luotan siihen että se toimii tässäkin.
Yksinäisyyden mukanaantuoma itsekkyys ärsyttää. Samoin katkeruus ja kyynisyys. Onneksi sentään kaduilla makaava loska käy sävy sävyyn ajatusteni kanssa.
Ja niin ollaan taas yksin. Odotettua pidempi, mutta odotetun nopeasti kulunut yhteiselo kesti tällä kertaa viisi viikkoa. Loppukevääksi on odotettavaksi melko paljon pidempää odottelua. Jätän dokumentoinnin tällä kertaa väliin. Nähdäkseni kaikki mahdollinen yksinäisyydestä seksinnälkään ja peloista ja alamäistä hyviin hetkiin on jo koettu, joten tekeminen tekemisen vuoksi ei tunnu oikealta. Sitäpaitsi edellisestä kerrasta jäi mieleen vääristyneisyyden tunne, mitä haluaisin tällä kertaa välttää. Yritetään vaan elää.
Cosmiciin, anyone?
Viikonloppu sujui nopeasti. Koko viikko sujui nopeasti. Vilisevistä päivistä huolimatta täällä on hiljalleen palauduttu siihen arkeen mitä liian pitkän haikailun jälkeen en enää edes muistanut. Ja nyt se on taas hetken todellisuutta.
Viron reissun jälkeen tuntuu tapahtuneen vaikka mitä. Asmunderin perheeseen saatiin lisää elämää, Justin sai hermoromahduksen, lähdin mukaan kandiseminaariin ja melkein puoli vuotta odotettu Macworld päättyi legendaarisesti. (Btw, tahdon uuden minin, ostakaa wanha pois jaloista!)
Vähän hassua että nyt kun äidilläkin on kotisivut, hän ehtii päivittämään omiaan nopeampaan tahtiin kuin minä. (Laskettakoon .Mac-palvelun epäreilun vaivattoman toiminnan piikkiin.) No, Viro-materiaalia on kuitenkin tekeillä ja kaikenlaista muutakin. Parin viikon tietokoneeton elämä teki kyllä tässä välissä terää - joskus jotain muutakin.
***
Olen parin kuluneen päivän aikana yrittänyt miettiä mitä tehdä nyt kun tuo maaginen neljännesvuosisadan rajapyykki on ohitettu. Tänä vuonna olisi hyvä tilaisuus tehdä kaikenlaista jännää, mitä sitten wanhana pappana voisi kerrata lapsenlapsille. On hankalaa yrittää päättää edes mistä aloittaisi, mutta yhden asian jo lupasin itselleni: tänä vuonna luen enemmän kuin aikaisemmin. Sekä proosaa että kaikkea muutakin. Ensin mainitun osalta pääsin hyvään alkuun vuodenvaihteessa luettuani Tiinalta lahjaksi saamani Da Vinci-koodin. (Mainio kirja, suosittelen varauksetta.) Pitkälti em. teoksen innoittamana päätin perehtyä paremmin sellaisiin ilmiöihin kuten Opus Deihin, vapaamuurareihin, ruusunristiläisiin ja yleisesti vanhaan eurooppalaiseen mytologiaan (mihin esimerkiksi Tiina Malisen Luojus tarjoaa hyvät lähtökohdat). Kun lukemistoni aihepiiri on osittain pyörinyt kristinuskon historian ja sen vaikutteiden ympärillä, ymmärrän nyt paremmin nykyhetken sairautta ja järjettömyyttä. Mitä muuta voisi kasvaa Aleister Crowleyn kaltaisien uskonnollisten perverssien perinnöstä?
Samalla kun huomaan hetki hetkeltä työntyväni henkisesti kauemmas dogmaattisten uskontojen likaisista ”totuuksista”, huomaan kiinnostuvani päivä päivältä enemmän politiikasta. Ei siksi että se olisi millään tavalla kiinnostavaa, mutta siksi että se tuntuu olevan ainoa keino päästä uskontojen kaltaiseta saastasta eroon. Vaikuttaisi siltä, että useimmat meistä kallistuvat politiikkaan ennemmin tai myöhemmin. Hiljattaisessa televisioesiintymisessä valitettavan huonokuntoiselta vaikuttanut idolini Juhani Leskinen kertoi joskus parikymppisenä televisiohaastattelussa kirjoittavansa yhteiskunnallisia riimejä koska poliitikot nyt ainakaan eivät saa mitään aikaiseksi. Vaan missä hänen aikalaisensa ja hengenheimolainen, herra Alatalo, nykyään vaikuttaakaan? Tänään luennoitiin Tieteen päivillä Einsteinistä, joka myöskin oli aikanaan varsin aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. ”Sitä samaa paskaa se kuitenkin on”, ajattelin, ”mutta onpahan kuitenkin motivaatiota äänestää seuraavissa (missätahansa) vaaleissa.”
Ja seuraavaksi yritän löytää lukemiseksi tiedejulkaisujen rinnalle vaikka jotain scifiä. Tai viisaampaa elämänfilosofiaa.
~ menneet ~
Joulukuu ~ Marraskuu ~ Lokakuu ~ Syyskuu ~ Elokuu ~ Heinäkuu ~ Kesäkuu ~Toukokuu ~ Huhtikuu
Kiitos. Palaute on tervetullutta esimerkiksi Satumaahan.
Arki, Ville Säävuori, 1999-2005
(c) Kaikki lukijat pidätetään
