MONTPELLIER, 21.-25.11.2004, VS
Oli lievästi sanottuna vaikeaa asennoitua tähän maahan ja kaupunkiin joka aiheutti kaiken sen sekasotkun ja kaaoksen minkä edellisten kahden kuukauden aikana koin. Yritin haudata suurimmat antipatiani ja tulla vain ja ainoastaan tapaamaan rakastani, ilman mitään odotuksia tätä vierasta maata kohtaan.
Lento
sujui mukavasti. Pienelle lentokentälle laskeuduttuamme tunnelma alkoi jännittyä.
Kaikki puhuivat ranskaa ja matkatavaroiden odottelu tuntui kestävän ikuisuuksia.
Oman lisänsä hermostumiseeni teki vielä se, että jouduin tuomaan Lontoosta ostamani
Lucky Bagin koneen
ruumaan sellaisenaan, eli ohuessa mustassa kangaslaukussa ilman sen kummempaa
suojaa. Toivottavasti kaikki on tallella eikä mikään ole mennyt rikki, ajattelin.
Joitain minuutteja myöhemmin raahasin kummalliselta vaikuttaneen laukkukokoelmani ulos terminaalin aulaan etsien väkijoukon seasta tuttuja kasvoja. Silmäni löysivät nopeasti nuo tutun kullanruskeat hiukset, säihkyvät silmät ja hymyn jota en ollut nähnyt aikoihin. Elokuvamaisen halailu- ja pussailukohtauksen jälkeen istuimme hetkeksi kentän kahvilaan ennen kuuden euron bussimatkaa keskustaan.
Ensimmäinen ilta meni nopeasti paikoilleen asettumisen ja yleisen sähläilyn merkeissä. Oli sunnuntai, Tiinalla olisi huomenna koulua. Airport Express pääsi heti oikeuksiinsa tehden verkkoyhteydestä langattoman ja sen avulla illan kutumusiikin saattoi soittaa myöskin Lontoon tuliaisina tuotuihin matkakaiuttimiin. Tuona yönä ei juurikaan nukuttu.
Maanantaiksi (sekä tiistaiksi ja keskiviikoksi) laadittiin sellainen
sotasuunnitelma, että Tiina lähti aamulla normaalisti kouluun ja lähinnä avainteknisistä
syistä johtuen lukitsi minut siksi aikaa huoneeseen. Pitkät päivät sujuivat
nettiyhteyden ansiosta joutuisasti, joskin ehdin muutamaan otteeseen toivomaan
että voisimme jossain välissä olla ihan oikeasti kahden.
Iltaisin kiertelimme kaupunkia. Lähiseudun kapeat kadut ja kolhitut autot tulivat tutuiksi, samoin paikallisten typerät aikataulut. Yhdessä ravintolassa kävimme kolmena eri päivänä kolmeen eri aikaan, emmekä kertaakaan onnistuneet saamaan sieltä ruokaa. Lähikaupassa kummalliselta vaikutti ruokavalikoima, vessapaperit, ruisleivän puute ja kerrassaan säälittävä muovipussikulttuuri. Ilman kulkukoiria ja kerjäläisiä kaupungista olisi ehkä jäänyt ihan miellyttävä kuva, mutta tällaisenaan se tuntui liian .. ranskalaiselta. Mukava piirre oli se, että ihmiset tervehtivät toisiaan ahkerasti.
Keskiviikko oli viimeinen iltamme kaupungissa, joten päätimme viettävämme sen jotenkin muuten kuin kaupungin nähtävyyksiä kummastellen ja asuntolahuoneessa muhinoiden. Menimme katsomaan paikalliseen (pieneen ja rähjäiseen) elokuvateatteriin elokuvan The Life and Death of Peter Sellers, mistä jäi sellainen jälkimaku että pitääpä vuokrata uudelleen kaikki Pink Pantherit.
Aikaisin torstai-aamuna, vain parin tunnin yöunien jälkeen, lompsimme kimpsujen ja kampsujen kanssa kaupungin halki rautatieasemalle josta alkaisi kymmentuntinen junamatkamme kohti Espanjaa. Au revoir, France!
