Perin hienoa, että Unessa.net on rock-uskottava. Latvis on ollut ihan guru jo silloin kun meikäläinen vasta tutustui intterwebbiin, joten tämä on allekirjoittaneelle suuri kunnia.
Webbi on kyllä jännä juttu. Se pienentää maailmaa silmissä. Liityin eilenillalla Kapsi ry:n irkkikanavalle ja lyhyen keskustelun jälkeen joku keksi yhdistää minut taannoiseen RadioMafia-vetoomukseen. “Joo mäkin allekirjoitin sen “ kuului monen suusta. “*rispekt*“ Aika hienoa. Tällaiselle oldskool-nörtille ehkä hienointa mitä voi tapahtua on juurikin se, että joku tunnistaa sinut jostain (mieluiten hyvästä :) jutusta ja antaa palautetta.
Viimeksi tänään käytiin koulussa keskustelua avoimen lähdekoodin yhteisöistä. Eräs opiskelija yhdisti tutkielmassaan avoimen lähdekoodin yhteisön hippeihin, koska nämä aatteet ovat keskenään hyvin samanlaiset. Olen itse miettinyt monesti ihan samaa ja sen valossa on helppo ymmärtää myös oma kiinnostus (kumpaakin) aatetta kohtaan. Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että vapaa lähdekoodi samalla tapaa kuin yliopistojen vapaan tiedon ajatus on yhteiskunnan kehityksen kannalta paras mahdollinen tie.
Toki tässä(kin) täytyy olla oma lehmä ojassa: töitä käytettävyysasiantuntijalle! :)
Sinä päivänä lähtivät jäät
Joen yläjuoksulta lähtivät eilen jäät. Pakkautuivat alajuoksulle niin, että tänään Tuomaansillalta näkyi suurimmaksi osaksi vapaata vettä. Eloisaa virtaa, merkkejä keväästä. Sanoinkuvaamattoman liikuttava näky.
Turussa on keväisin sellainen perinne, että joen alajuoksulle isketään jäihin poiju, jonka matkaamisesta lyödään vetoa. Se, joka arvaa oikean päivämäärän jäiden lähdölle (eli poijun matkalle tiettyyn rajapyykkiin asti) voittaa jotain. Tunsin voittaneeni koko kevään kun kuulin eilen virtaavan veden äänen pitkästä aikaa. Pian on kesä.
Sohon Torwet heittivät tänään upean keikan. Ja pyry piti upeat pileet. Mukava päivä työn ja työn välissä. Ilman näitä ei kyllä kestäisi.
Jouduimme parin päivän nettipimentoon koska unohdin autuaasti maksaa laskun ajoissa. Koti tuntuu ihan täysin erilaiselta paikalta kun yhtäkkiä onkin eristyksissä kaikkeen - töihin, kouluun, kavereihin. Mitä onkaan tietokone ilman nettiyhteyttä?
Olen jo pitkään pitänyt tietokonetta vain kommunikoinnin välineenä ja toisaalta työkaluna. Jälkimmäinen funktio ei välttämättä ole riippuvainen verkosta, joskin esimerkiksi sähköpostiliikenne (jolla suurin osa päivittäisestä kommunikoinnista hoituu) on melko kuollutta ilman sitä. Vaan kommunikointivälineenä tietokone on käytännössä hyödytön ilman verkkoyhteyttä. Ilman nettiyhteyttä ei pääse irkkiin, ei keskustelufoorumeille, ei voi lukea eikä kommentoida blogimaailman tapahtumia, eikä tietenkään voi myöskään julkaista omia ajatuksiaan.
Vaikea kuvitella aikaa kun tätä kaikkea ei vielä ollut.
Koulunkäynninkin kannalta Internet on hurjan tärkeä väline. (Se seikka, että satun opiskelemaan juurikin siihen liittyviä tekniikoita ja sosiologisia vaikutuksia, vaikuttaa tähän tietysti jossain määrin, mutta kyllä monet muutkin opiskelijat ovat suhteellisen tiukasti naimisissa webin kanssa.) Käytännössä kaikkien laitoksemme kurssien tapahtumat päivittyvät verkkoon ja tiedotus hoituu suurinpiirtein puoliksi sähköpostin ja puoliksi webin välityksellä. Kursseilla ja muussa tutkimuksessa luetut artikkelit löytyvät pääsääntöisesti verkosta ja kirjaston haut sekä varaukset tehdään verkon kautta. Meidän laitoksella hoidetaan myös kurssi- ja tentti-ilmoittautumiset webin kautta eli opiskelu on käytännössä täysin mahdotonta ilman vaivatonta pääsyä verkkoon. Tänään ja eilen tämän on mahdollistanut Turun yliopiston ja koko kaupungin ylpeys, Sparknet. (Langaton verkko, joka kattaa kaikkien kolmen yliopiston kampukset sekä osan kaupungin yhteistiloista.)
Netittömässä kotielämässä on hyviäkin puolia. “Nyt sulla on hyvä tilaisuus virkistää parisuhdetta“ oli ensimmäinen kommentti ystävältä. En osaa sanoa kuinka virkistävää tämä on parisuhteen kannalta ollut, mutta ainakin kirjoitustöihin tuli yllättävästi uutta puhtia kun sijaistekeminen on väheni huomattavasti.
Tilapäisesti.
23.3.
Tänä aamuna satoi räntää.
Palaamisia. Laura palasi Espanjasta ja Tiina Seinäjoelta. Minä palasin arkeen. Palasin myös parempaan vuodenaikaan, kävin hakemassa pyörän vajasta.
Huomenna sataa räntää.
Sillä välin kun muualla soditaan oikeilla aseilla, tapetaan oikeita ihmisiä ja vuodatetaan oikeaa verta, käyn omassa maailmassani paljon suurempia taisteluita entisen elämän muistoja ja nykyisen painajaisia vastaan.
Lienee västämätöntä, että välillä törmää asioihin ja ihmisiin jotka tuovat mieleen eläviä muistikuvia vuosien takaa. Osa muistoista tuntuu edelleen todella vahvoilta. Olen vielä nykyäänkin täysin ehdollistunut esimerkiksi tietynkuuloisen ovikellon sointiin. Mietin mahdanko parantua koskaan, kunnes unohdan hetkeksi. Ja taas muistan.
Muistellessani mietin vain etten tahtoisi unohtaa.
Uusien kännyköiden (siis niiden, joissa on sisäänrakennettuna lähes kaikki tiskiallasta lukuunottamatta) mukana tulisi ehdottomasti toimittaa pieni seinään kiinteästi asennettava vekotin, jossa olisi yksi ainoa nappi missä lukisi ”Missä vitussa se saamarin luuri on?” Nappia painamalla puhelin alkaisi soimaan ja/tai laite kertoisi suunnan ja etäisyyden kauan (työhuoneen pöydällä) kadoksissa olleeseen teknoleluminiatyyriin.
Ja paitsi että tämä härveli tulisi toimittaa kaikkien puhelinten mukana, tästä pitäisi säätää myös laki.
Jos juttelisin tänään sen ihmisen kanssa joka olin vuosi sitten, olisin todennäköisesti järkyttynyt. Kuulisin vihlovia muistutuksia hetkistä joiden vuoksi juuri nyt pitäisi olla onnellinen. Lukuisia syitä siihen, miksi olen typerä idiootti. Sitten olisimme hetken hiljaa ja muistelisimme niitä samoja pelkoja joita edelleenkin kannan mukanani. Vasta sen jälkeen ymmärtäisimme toisiamme. Jotkin asiat kun eivät vaan koskaan muutu.
Pitäisihän se tietää, ettei tunteille ole olemassa syytä. Ainakaan aina. Ja ainakaan nyt. En tiedä johtuuko tämä kaikki liiasta koulunkäynnistä, työstressistä vai nukkumattimista öistä, mutta nyt on taas pitkästä aikaa sellainen olo että olen jollain tavalla paikallani. Mitä tehdä nyt kun ei tunnekaan enää virtaa jota vastaan potkia?
Olen onnellinen Tiinasta. Hän on kuin kirkas aurinko kaiken tämän harmauden keskellä. Yksi niistä harvoista asioista jonka vuoksi kuvittelen eläväni. Ja silti näen häntäkin vain vähän, pian en enää ollenkaan. Onko edes järkevää kuvitella uutta elämää pitkän eron jälkeen? Ehkä asiat voivat mennä toisinkin, mutta ensimmäisen kokemuksen perusteella en osaa tällä kertaa suhtautua kuin pessimistisesti. Ja mikä pahinta, vaikeinta ei ole itse ero vaan ne ensimmäiset hetket eron jälkeen. Niihin tiivistyy uskomattoman paljon asioita.
Luulen, että yksi syy siihen miksi tunnen oloni välillä kovin ahdistuneeksi on siinä, etten ole vielä oppinut läksyjäni tästä seikkailusta. En yksinkertaisesti tiedä mitä tästä ajastamme olen oppinut, eikä sillä ole mitään merkitystä ellei sillä ole ollut mitään syytä. Tarvitsen merkityksiä.
Pelkään, etten jaksa. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt ympärilläni niin paljon liiasta työtaakasta kärsiviä kasvoja, paineen alla romahtaneita ihmisiä ja onnettomia ihmisraunioita että välillä tuntuu pelottavalta lähteä töihin. Kun itse olin sairas, lupasin itselleni ettei koskaan enää, ja haluan myös pitää sanoistani kiinni. En vaan edelleenkään tiedä mikä on liikaa.
Mutta onneksi on paperia, kynä, ja aikaa.
Koska jotkut asiat vaan eivät koskaan muutu.
Eipä ole pitkään aikaan tullut piletettyä kuten eilen. Oli hauskaa, vaikka jengiä oli hieman odotettua vähemmän. Valitettavasti dagen efterin fiilikset ovat usein kääntäen verrannollisia edellisen päivän rientoihin, siispä tämäkin päivä on kulunut melko rauhallisissa merkeissä.
Kamerakännykkä on yllättävän hauska keksintö tietyissä tilanteissa. On mukavaa kun saa kuvamuistoja (vaikka heikkolaatuisiakin) monista sellaisista tilanteista joissa ei normaalisti olisi kameraa mukana.
Ja kun kuulee turkkarin kolahtavan postiluukusta tietää olevansa väärään aikaan hereillä.
Tiina on perustamassa omaa nurkkaustaan intterwebbiin. Lupasin auttaa julkaisujärjestelmän pystyttämisessä ja ensimmäisen leiskan väsäämisessä, mutta tulevien viilausten kohdalla päästäänkin sitten jo opiskelemaan merkkausta ja semantiikkaa.
Nyt tuntuu tylsältä kun yhden ainoan kunnolla nukutun yön jälkeen pitää taas valmistautua henkisesti viikon kestävään rääkkiin. Huomenna se alkaa.
***
Yayyy!11
Melkein sukua julkkikselle. “Because the Internet is made of People“
(Kiitos, Schizo-Janne)
Täytyy myöntää, että dokumentointini viimeaikainen hiljaisuus on osittain johtunut myös uuteen omppukaveriin tutustumisesta. Jonkinlaisen julkaisujärjestelmän (kotitekoisen tai valmiin, samapa tuo oikeastaan) integroiminen Arkeenkin on käynyt lähiaikoina monesti mielessä, mutta ajatus tuntuu kovin vieraalta. Sitäpaitsi, ei kaikessa tarvitse seurata Justinin jalanjälkiä.
(Josta päästäänkin mainiosti aasinsillalla siihen, että tiedän olevani vain yhdessä asiassa Justinin edellä: Arki:Mobile syntyi ennen Justinin mobiiliblogia, lähes kaikki muu onkin sitten ollut enemmän tai vähemmän Justinin ideoiden varastelua. Hyvällä maulla ja omilla toteutuksilla, tietty. -Toim. Huom)
Viikonloppuna on kenties tiedossa bileet. Virallinen teema taisi olla tuparit (versio n+1), mutta juhlimisen aihetta voisi olla myös Unessa.netin nelivuotissynttäreissä (virallinen juhlapäivä itseasiassa meni jo, vuosikatsausta saataneen odotella vielä puolen kuun tienoille) ja ellei siinäkään ole vielä tarpeeksi niin ainahan sitä voi juhlia vaikka kevään tulemista. Kutsuvieraslistaa ei ole, kaikki ovat tervetulleita! Eli: mikäli rento illanvietto kiinnostaa lauantaina, tekstiviestiä, sähköpostia tai irkkimessagea kehiin!
Kuvat on kivoja
Sitä tuntee itsensä vanhaksi kun alkaa vähitellen ymmärtämään asioita, joita vanhemmat ihmiset ovat jo pitkään yrittäneet opettaa. Yhä useammin tulee eteen päiviä jolloin toivoisi pääsevänsä takaisin niihin nuoruuden huolettomiin päiviin kun kaikki oli helppoa ja iloista.
Seppo on pariin kertaan maininnut kurjaa olevan sen, ettei enää usko samalla tavalla itseensä, ei usko osaavansa tehdä mitä vain. Muistan niitä hetkiä kun vielä uskottiin. Niiden ajatusten voimalla muutettiin ihan oikeasti maailmaa. Tehtiin jotain pientä, joka kuitenkin oli suurta - ainakin meille. Silloin joskus.
Olen vieläkin samalla tiellä, oppimassa, enkä halua luopua tuosta uskosta. Olen varma siitä, että niin kauan kuin ponnisteluni maailman muuttamiseksi on saman innostuksen ja uteliaisuuden siivittämää, en voi kuin onnistua.
Toisaalta, aina välillä tulee eteen hetkiä jolloin innostus on melko kaukana siitä tenttikirjojen uuvuttavasta suosta, jota pitäisi yrittää kyntää.
Olisi edes enemmän kuvia tai jotain.
Coldplay sai tummansinistä pilviverhoa vasten tanssivan lintuparven vaikuttamaan maagiselta. Kyseinen bändi saa lähes kaiken vaikuttamaan maagiselta. Etenkin oman musiikkinsa. Haluan omiin hautajaisiini ainakin yhden biisivarauksen: Coldplay - The Scientist.
Viikonloppu sujui yllättävän nopeasti kun isä kävi pitkästä aikaa Suomessa. En muista sitä hetkeä kun edellisen kerran nähtiin, enkä ehtinyt tämänkertaista jälleennäkemistä juurikaan edes odottaa. Paitsi edeltävän yön, jolloin olimme unessani saaristossa, purjeveneellä, kaukana kaupungin liasta ja melusta. Viikonloppuna selvisi muun muassa se, että kesällä päästään pitkästä aikaa merelle.
Pitkä, hiljainen mutta sanoja täynnä oleva hetki ovensuussa. Arvioivat katseet ja mietiskelevä ilme siitä kun yrittää samaan aikaan puhua jotain arkipäiväistä ja prosessoida jotain mistä haluaisi muistaa mahdollisimman paljon.
Hetket tuntuivat tällä kertaa menevän nopeammin kuin ennen. Olisin mieluusti kuluttanut pari päivää lisää, mutta (valitettavasti) ymmärrän yrittäjän kiireän aikataulun ja nuo karut kompromissit joita toisinaan täytyy tehdä. Nimenomaan tämä on yksi syy siihen, miksi halusin yliopistoon: jotta saisi enemmän aikaa.
Suunnittelimme matkaa vastavierailulle Espanjaan. Huhtikuun toisella viikolla olisi aikaa. Ja aurinkoa. Mikäli samaan ajankohtaan sopii vielä jokunen vapaa lento ja matkavaluuttaa, niin tämä opiskelijapariskunta lähtee ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomaille. Sitä ennen, tai miksei vaikka samalla kertaa, voisi tutustua myös Viron kämppään, jossa en ole vieläkään käynyt kertaakaan.
~ menneet ~
Kiitos. Palaute on tervetullutta esimerkiksi Satumaahan.