Unessa.net > Arki > 2004 > Eropäiväkirja >
Päivä kului melkein kokonaan avajaishuuman vallassa. Kävin avajaisten jälkeen kaupassa vielä toistamiseen ja sen jälkeen piipahdin vielä viimeisen kerran nurkan takana olleessa Starbucksissa. Paikan työntekijät tunsivat meidät siellä jo näöltä kun ravasimme siellä alinomaan lämpimien juomien ja vessan vuoksi.
- You're one of the waiters, right? I remember you, you are the Finnish one,
aren't you!
- Yes, I am.
- So when are you going back to Finland then?
- Well, I'm not going back to finland yet. I'm travelling to France tomorrow,
to visit my girlfriend who's studying there for now.
- Oh, I see. Have a very pleasant visit then, and please come and visit us
again sometime!
Päästyäni takaisin majapaikkaani köllähdin vuoteelle ja aloin fiilistelemään viimeisestä eropäivästä vähään aikaan.
Kuusikymmentäseitsemän päivää ei kuulosta läheskään yhtä pitkältä kuin miltä tämä on tuntunut. Reilut kaksi kuukautta tuntuu sekin ihan väärältä. Jos ajanjakson suhteuttaa muuhun elämään, yksi syksy kuitenkin on aika lyhyt aika, loppujenlopuksi.
Huonot ja vähemmän huonot hetket johtivat lopulta tähän päivään ja lentokoneeseen joka vie minut huomenna rakkaani luo. Ilokseni tämä eropäiväkirja on siis tästä päivästä lähtien muutaman päivän tauolla.
Lähdin heti herättyäni Regent Streetille, jossa oli niin mukava tunnema jo aamupäivästä että päätin jäädä sinne hengailemaan. Kuten arvelinkin, uusiin ihmisiin tutustuminen ja mystisen omenarakkauden jakaminen muiden lajitovereiden kanssa vei niin vahvasti mukanaan että ikävä unohtui varsin tehokkaasti.
Tiina lähetti yöllä tekstiviestin, mikä oli ihan mukava yllätys vaikka olinkin turhan kylmissäni vastatakseni siihen. Huomenna ehtii.
Tänään oli niin paljon tekemistä ja ihmettelemistä että ikävöinti unohtui melkein kokonaan. Keskustan ja lähiöiden monet kaupat ja ravintolat näyttivät siltä että niihin olisi mukava poiketa kaksin. Ehkä joskus.
En osaa lainkaan hahmottaa tulevia päiviä. Tänään on torstai, mutta kokoajan on sellainen olo että näemme ylihuomenna. Huomisen ja lauantain suunnitelmat ovat vielä ihan auki, mutta toisaalta tiedän että huomisesta lauantai-iltaan olen jokatapauksessa ihan muissa aatoksissa, joten sunnuntain voisi ajatella olevan ylihuomenna. Tai jotain.
Matkailu ei vähentänytkään ikävää, oikeastaan päin vastoin. Turun rautatieasemalta Lontoon Victorialle löytyi joka väliltä kihnuttelevia pariskuntia.
Tampereelta oli sen verran kylmä, että jäätä keränneet siivet piti sulattaa kevyellä kemikaalipesulla ennen lähtöä. Jos siipien pinnalla on jäätä nousun aikana, ilmavirta ei kulje pinnan yli optimaalisesti jolloin noste jää liian pieneksi ja lentokoneesta tulee pöpelikköön päätyessään isohko kerosiinilla täytetty ilotulite. Kenttätyöntekijöiden tehdessä työtään ajattelin mitä kaikkea sitä voisikaan menettää yhdessä silmänräpäyksessä. Ja tietysti, paljon todennäköisemmin se tapahtuisi matkalla lähikauppaan kuin lentokoneessa, mutta kuitenkin.
Suuri kaupunki tuntui yöllisessä vilinässään kovin kylmältä, vaikka olikin lämmin.
Olen saanut naiseltani melko .. kannustavia terveisiä nyt vielä ennen tuota pitkään odottamaamme sunnuntaita. Arki loppui tänään, huomenna murehdin ikävääni jo jossain ihan muualla.
Monet murehtimani asiat ovat vieläkin sekaisin ajatuksissa, mutta innostus jälleennäkemisestä on niin voimakas, että muut ajatukset unohtuvat kokonaan. Ja ehkä hyvä niin.
Myös muilla on ikävä. Toivottavasti muistan kaikki terveiset joita olen luvannut täältä mukanani viedä. Niitä on paljon.
Hermostuneisuus kasvaa. Pienetkin asiat voivat hermostuttaa enemmän kuin olisi tarpeellista.
En ole juurikaan valmistautunut pian koittavaan jälleennäkemiseen. Tuli outo olo kun tajusin että ehkä pitäisi.
Jotenkin.
En kyllä tiedä miten.
Viikon päästä saan viimein nukahtaa rakkaani vierelle. Tähän väliin mahtuu muutama hektinen ja hurjan jännittävä päivä (ja ainakin yksi yö), joten toivoakseni pahimmat ikävät on ainakin suurimmaksi osaksi jo ikävöity.
np. Black Eyed Peas - Let's Get It Started
Jo kuusikymmentä päivää, vasta kaksi kuukautta. Tuntuu siltä kuin näitä päiviä olisi ollut tuhansia enemmän. Toisaalta, monista alakuloisista hetkistä huolimatta, tämäkin aika on kulunut yllättävän nopeasti. Vaan mitä ikävöimiseen tulee, jokainen hetki tuntuu liian pitkältä.
Siinä missä ensimmäinen kuukausi oli sopeutumista, tämä toinen on muutamista hyvistäkin hetkistä huolimatta ollut riutumista. En pidä koko tilanteesta ja negatiivinen asenne on heijastunut melko voimakkaastikin takaisin siihen arkeen jossa yritän rämpiä eteenpäin. Luvassa on hyviä ja huonoja uutisia: ikävöinti on pian ohi hetkeksi, mutta se ei ole vielä ohi.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisten rajattomalta tuntuvaa sietokykyä. Mitä kaikkea olemmekaan valmiita kestämään itse keksimiemme sääntöjen vuoksi. Olen tähän asti pärjännyt kulkemalla siihen suuntaan kun tuntuu oikealta. Toivon, että löydämme toisemme samalta polulta vielä tämän koettelemuksen jälkeenkin.
Syksyiset myrskytuulet ujelsivat läpi koko levottoman yön. Näin unta joka liittyi jotenkin yhteiseen kesälomaan. Aamu näytti valjetessaan keittiön ikkunasta yhtä vaikealta kuin miltä se tuntui. Viha ja epätoivo ovat laantuneet, nyt on taas pelkästään tyhjä olo.
Sain anonyymiltä lukijalta koskettavan palautteen, joka muistutti elämän hauraudesta. Elämäntilanteesta riippumatta kaikilla kaipaajilla on ainakin jotain yhteistä: on jatkettava eteenpäin.
Tänään oli jo vähän helpompi päivä. Vain vähän, tosin. Kotelouduin illaksi makuuhuoneeseen peiton alle miettimään minkälaista nyt olisi jos olisimme kahden.
Minut on väsytetty. Olen kuin väsynyt pikkupoika, joka kokee aiheelliseksi tapella kaikkia maailman pienimpiäkin epäkohtia vastaan välittämättä hetkeäkään siitä että moinen nahistelu on täysin turhaa.
Tunnen olevani henkisesti yhtä huonossa jamassa kuin elokuvien vankilassa mädätetyt tyypit, joille on syötetty kuukausien ajan huonoa ruokaa pienellä tina-astialla. Looginen ajattelu on vaikeaa, objektiiviset havainnot käytännössä mahdottomia ja ajatusten koossa pitäminen on jo yksistäänkin melkoista kamppailua.
Nyt on yksinkertaisesti niin väsynyt olo, että yksinäisyyttä, yksin elämistä ja ikävää ei enää jaksa ajatella. Menisi jo pois.
Kömmin pitkästä aikaa koululle ja vahvistin todeksi sen mitä muutama päivä sitten oletin. Pienetkin asiat voivat helpottaa hetkeksi, mikä on oikein hyvä asia. Paremmalta toki tuntuisi jos vaikutuksen saisi kestämään.. sanotaanko nyt vaikka yhdeksän kuukautta, mutta ainahan ei voi voittaa. Mikä on sääli.
Unet ovat täynnä muistoja jotka saavat aamut tuntumaan entistäkin vaikeammilta. Valveunet eivät enää toimi, ne jäävät noiden tunteellisten jalkoihin.
Välillä tuntuu siltä, että on paljon helpompaa lähteä pois kun jäädä kotiin odottamaan. Kaukana kotoa ei ole tuttuja asioita muistuttamassa arjesta, siellä on helppoa aloittaa alusta ja elää ihan toista elämää. Olisin ehkä halunnut, mutta en ole osannut johdattaa itseäni pois siitä arjesta johon jäin kun Tiina lähti. Jäin vain paikalleni.
Nyt, liian pitkän ajan jälkeen, näen asioita jälleen eri näkökulmasta. Se on aina ollut jotain mistä olen osannut olla ylpeä, vaikkakin useimmiten oman maailmankuvan laajentuminen on tarkoittanut samanlaisia kasvukipuja kuin tälläkin kertaa. Jokatapauksessa, ne oudosti tai typerästi käyttäytyvät ihmiset joita monet eivät ymmärrä tai tule milloinkaan ymmärtämäänkään (johtuen vain ja ainoastaan siitä etteivät itse koskaan koe mitään vastaavaa), ovat nyt silmissäni paljon enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin. Tänään ymmärtäisin paon tästä olotilasta minkä tahansa teon tai tekemättä jättämisen kautta, vaikkakin en itse näe silläkään tiellä juuri mitään hyvää.
En vielä tänäänkään ole epäluuloinen sen suhteen ettemmekö jaksaisi tämän taipaleen loppuun asti. Se on loppujen lopuksi se helpoin osa. Murehdin sitä mitä tapahtuu sen jälkeen.
Verkossa jutellessa, olipa välineenä sitten sähköposti, IRC tai iChat, on joskus vaikeaa pysyä kärryillä toisen mietteistä. Eleet, ilmeet ja intonaatio vaikuttaa paljon kun keskustellaan kasvokkain, mutta sähköisessä viestinnässä ne kaikki puuttuvat. Hymiöt ovat laiha korvike oikealle hymylle tai katseelle.
Erityisen inhottavaa on se kun yhteydet pätkivat ja asia jää kesken. Kuin juttelisit puhelimessa ja juuri kun olet sanonut jotain (mihin odotat vastausta), puhelu katkeaa etkä tiedä löikö vastapuoli luurin korvaasi vai katkesiko yhteys vahingossa. Irkissä ja iChatissa linjoilta poistuminen vastaa sitä, että puhelimesta pistäisi virrat pois, eli kun yhteys katkeaa, uuden yhteyden avaaminen on mahdotonta.
Verkkoviestinnän haasteet ovat joskus verenpainetta nostattavia.
Tämä yksinäisyysjuttu on saanut minut jollain tavalla ylikierroksille. Nautiskelin tänään pitkästä aikaa kitaraa soittamalla ja onnistuin saamaan ajatukset hetkeksi pois ikävästä. Jos osaisin saada itseni elämään tasapainoisemmin ja monipuolisemmin, olisin varmasti onnellisempi kuin nyt. En vaan tiedä mistä alkaisin.
Olen noin tätä myöden *levittää käsiään* täynnä yksin elämistä.
Siitäkin huolimatta että olen hyvin tietoinen kaikista tähän liittyvistä hyvistä
puolista, en jaksa innostua niistä yhdestäkään. Kaverit vitsailevat puolivakavissaan
siitä vapaudesta mitä yksin eläminen tuo mukanaan. En laske kämpän sotkemista
tiskeillä ja pyykeillä vapaudeksi. Päin vastoin: tasapainottava voima (ystävällinen
vittuilu, a.k.a. nalkutus) puuttuu.
Muita vapauksia ei sitten olekaan. Saatan lähteä kosmikkiin kaljalle koska haluan ja linnoittautua työhuoneeseen viilaamaan jotain käyttöliittymää silloin kun siltä tuntuu, mutta hei, ei siinä ole mitään uutta! Naiseni on sen veran fiksu, että tällaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä.
Valitettavasti, juuri tämanlaisen elämisen lasken kuolemansynniksi. Tämä jos mikä on puoliliekkielämää.
Aika on äärimmäisen mielenkiintoinen jatkumo. Se liikkuu samaan aikaan hitaasti ja nopeasti, ja kokoajan tuntuu siltä että olen liian hidas suhteessa siihen.
Samaan aikaan kun nämä päivät ja yöt tuntuvat loppumattomilta, huomaan olevani lähempänä tämän koettelemuksen ensimmäistä välietappia kuin osaan kuvitellakaan. Odotan niiltä hetkiltä paljon.
AN: ”kun maailma loppuu, kuka saa meidän tavarat?”
Täällä on paljon hylättyjä tavaroita. Paksun pölyn peitossa oleva kahvinkeitin muistuttaa siitä joka päivä. Vessassa ja kylpyhuoneessa niitä on paljon lisää. Toivottavasti maailma tästä vielä jatkuu, eikä loppuisi.
Btw, eteisessä lojuu käyttämättömiä kenkiä noin 30 paria. Niistä voisin ilomielin vahingossa hukata vaikka kaikki, tosin.
Nämä päivät, nämä yöt
Aamut kuulostavat edelleenkin epäilyttävän hiljaisilta. Päivät tuntuvat pitkiltä kun koneen äärelle voi unohtua tuntikausiksi kenenkään keskeyttämättä. Iltaisin tekisi mieli katsella telkkaria -- yhdessä. Saunassakin kävisi meluummin kaksin.
Sitä ei haluaisi ajatella, mutta se tunkee ajatuksiin ihan väkisin. Samat perhanan ajatukset ja pelot, päivästä toiseen. ”Etkö pelkää että olet yksinäisempi sen matkan jälkeen”, kiTiz kysyi jokin aikaa sitten. En oikeastaan (koska paluuni jälkeen on enää vain jokunen viikko siihen että näemme taas täällä Suomessa), mutta sen sijaan tiedän että alkuvuodesta tulee todella kurja. Kunpa ei osaisi ajatella niin pitkälle.
Selibaatti on kuin paasto: ”nälän” tunne häviää ajan mittaan. (En ole kokeilut jälkimmäistä, tosin.) Yöt käyvät kuitenkin jatkuvasti härömmiksi. Viimeyönä rakastelimme lähes yhtä kauan kuin nukuin. Toisaalta ihan mukavaa, mutta toisaalta varsin masentavaa kun herää siihen että vierellä kurnuttaakin tietokone.
Lisää kuvamateriaalia Ranskasta. Tällä kertaa tyttöjä on kaksi:
En edes muista enää miltä halaaminen tuntuu. Luultavasti ihan hyvältä siinä vaiheessa kun sitä taas päästään kokeilemaan.
Tiina ei muistanut meidän 21-kuukautispäivää. Se ei varmaan rakasta mua enää. Sikasikasika! (Kesän ”mikset muistanut 1,5v -päivää?!” oli niin hassu juttu, että oli ihan pakko, tsori.)
Mutta lentoliput on tosiaan ostettu, eli ellei mitään force majeurea ole näköpiirissä niin sitä olisi pieni euroopanreissu edessä reilun kahden viikon päästä. Esitin kuitenkin epäilykseni siitä että pääsen Ranskaan asti sen jälkeen kun olen hytissyt kylmässä Lontoossa parikymmentä tuntia ulkosalla. (Hyviä vinkkejä otetaan vastaan: miten selvitä yhden kokonaisen päivän marraskuun lopun ilmastossa ulkosalla ja paikallaan seisten?)
En pidä siitä, että yksin olemisen tunne on tullut luokseni kuin jäädäkseen. Se on elämänasenne johon repii ihoaan tuon tuosta, syksyn lehdillä liukastettu mutka johon on syytä ajaa varovasti.
Myös iChattailu on muodostunut arkiseksi touhuksi. Se on kuin kellokortti, joka on syytä leimata ainakin ennen nukkumaan menemistä. Pidemmän päälle tosin alkaa tuntumaan hölmöltä olla passissa vain lähinnä päivittäisiä ”lähdenpä tästä nyt pilettämään” hyvästejä varten. Tai oikeastaan, harmittaa kun nuo ovat ainoita asioita jotka jäävät mieleen. Olisi niin paljon kaikkea muutakin.
Koska makuuhuone on nykyään täydellisesti hallinnassani (ja sen kyllä huomaa), olen oppinut kömpimään sängylle toista reittiä kuin ennen. Tämän seurauksena huomasin eilen peilistä laihtuneeni. Todellakin, ihan oikein silmillä huomasin. Tosin, en tiedä onko (kilon tai kahden) muutos näkyvä kenellekään muulle, mutta veikkaisin etten ole väärässä. Olen koko tämän ajan syönyt vähän miten sattuu. Välillä saattaa olla päiviä etten yksinkertaisesti viitsi syödä, saatan helposti elää kolmekin päivää pelkällä tuoremehulla ja reissumiehellä. Sinänsä hassu havainto, että päivälleen vuosi sitten kummastelin päinvastaista.
Enää muutama viikko (huh) ja pääsen toteuttamaan uniani rakkaani kanssa. Matkaan tuli tänään hieman mutkia kun Ryanairin lennot Tampereen ja Lontoon välillä kallistuivat kahden päivän aikana 300-800 prosenttia hieman päivästä riippuen. Siinä mielessä onni onnettomuudessa, että optimipäivälle lipun hinta nousi ”vain” kolminkertaiseksi, mutta reilun 60 euron korotus harmitti silti aika vietävästi.
Myös majoituksen varaamisessa tuli yllätyksiä. Vielä alkuviikolla ISH:n asuntolan huoneet olivat samanhintaisia, mutta tähän päivään mennessä tyttöpoika-huoneet olivat kallistuneet yhdeksällä eurolla yöltä (50% korotus), joten mixed-dorm vaihtui nyt edullisemmaksi male-dormiksi. En tiedä miksi, mutta olisin mieluummin mennyt ihan ”tavalliseen” asuntolaan. Ehkä siksi, että armeijameininki ei nappaa ja vaikka tuolla ei sellaista varmaan olekaan, jo pelkkä ajatus siitä ärsyttää.
Vielä puolitoista kuukautta sitten arkeen kuului satunnaiset yölliset visiitit linseaseman heselle, joka on iloisesti aina auki. Tänään, noin viiden aikaan (yöllä), kävin ensimmäistä kertaa tänä semisinkkuiluaikana tuhlaamassa rahojani liian hyvään ruokaan. Kotiin päästyäni laitoin vanhasta muistista oven hiirenhiljaa kiinni, riisuin takin ja kengät pimeässä, sipsuttelin keittiöön, ja avasin äänekkäästi rapisevat ruokasäkit rapinaa minimoiden. Vasta kalastellessani hampurilaista ison säkin pohjalta samuraimaisin ottein, tajusin, että eihän täällä enää ole ketään kenen yöunia varjella.
Hetkeä myöhemmin kaduin astianpesukoneen käynnistämistä puoli kuuden aikaan aamulla.
Joskus käy kuten eilen, että aloitin kirjoittamaan yksinäisyydestä ja päädyin kuitenkin lopulta kirjoittamaan kaikesta muusta paitsi siitä. No, ajatus taisi lyhykäisyydessään olla se, että asiat tuntuvat laimeilta ja merkityksettömiltä ellei niitä voi jakaa kenenkään kanssa. Ja että yksinäisyys masentaa etenkin silloin kun olisi asiaa muttei kuuntelijaa.
Tänään saatiin selville, että juna Montpellieristä ja Alicanteen maksaisi noin 75 euroa. Huisin paljon. No, (minun) ei onneksi tarvitse matkata kuin yhteen suuntaan.
Tänään on ollut erikoinen päivä. (42) Ajattelin taltioida ajatukseni näiden ikävästä kertovien tuntojen keskelle, koska perimmiltään tämä kaikki on kuitenkin siitä lähtöisin.
Valvoin koko yön innostuneena sekä uudesta videoprojektista että seuraavana päivänä (tänään) julkaistavista ohjelmisto- ja tuoteuutuuksista. Kun olen kotona eikä enää tarvitse tehdä töitä, yksin ollessa tulee tehtyä paljon enemmän. Ostin pari viikkoa sitten uuden videoeditointiohjelman, johon olen tässä ajassa ehtinyt rakastumaan. Koko tämä aika on mennyt käytännössä vasta opettelemiseen. Uutta materiaalia ei ole syntynyt kauheasti, mutta esimerkiksi jokin aikaa sitten tekemästäni syksyvideosta tuli uuden työkalun kanssa vähän paremmin alkuperäistä ajatustani mukaileva.
Nyt kun vasta hankitun ohjelman perusteet alkavat hiljalleen olla hallussa, on jo hinku seuraavan hankkimiseen. Editointiohjelman seuraksi on tietysti luonnollista hankkia efekteihin ja liikkuvan kuvan tuottamiseen erikoistunut ohjelmisto. Jos haaveeni täyttyvät, Motion on tarjouksessa kun pääsen Lontooseen.
Mistä päästäänkin aasinsillalla siihen, että tänään julkistettiin virallisesti tieto siitä, että Lontoon AppleStore avataan marraskuun 20. päivänä. ”Be the first to discover the most exciting retail experience in Europe. We’ll be giving away free T-shirts to the first 2,500 people through the doors, there’s a digital lifestyle collection worth over £2,000 to be won, and you can snap up a Lucky Bag with an estimated value of over £700 for just £249.”
Matkakuume kasvaa jo siinä määrin, että haluaisin varata jo lennot ja majapaikan. Tiinaa ei näkynyt koko päivänä iChatissa, joten hän missasi paitsi em. uutisen, myös tänään julkistetun iPod Photon ja U2 iPodin. Niin, eikä päästy juttelemaan Ranska-Espanja välin matkasuunnitelmista.
Kenties huomenna. Nyt on korkea aika mennä nukkumaan, noin 30 tunnin valvomisen jälkeen.
Je suis amoreux de l'image, laulaa Brunilan Teemu. Tuo pari vuotta sitten typerältä kuulostanut teksti iski yllättäen kasvoille. Kohtalon ivaa. Nyt minäkin rakastan kuvaa ja vieläpä ranskalaista sellaista. Onneksi, tai ainakin toivon mukaan, tämä digikuvarakkaus realisoituu pian sellaiseen vähän perinteisempään muotoon.
np. The Crash - Lauren Caught My Eye
Nukuin onnellisesti Simpsonien ohi, joten ei tullut lisäikävää yksin katselemisesta. Illan lehvasta sen sijaan tuli. Jotakin outoa siinäkin on, että telkkarin töllöttäminen ei ole yhtään niin mukavaa yksin kuin toisen seurassa.
Juttelimme matkustusaikeista. Luulen, että pian on jo lentoliput varattu. Hurjaa.
Jos joskus joutuisin elämään oman kloonini kanssa, toinen meistä hyppäisi tai lentäisi alas parvekkeelta nopeammin kuin ennättäisi sanoa 'mustikkapiirakka'.
Haluaisin tietää kaiken, mutta hän onneksi tietää etten halua kuulla mitään. Kun vielä sattuu kaikenlaista hämärää, sitä ei oikein tiedä että mitenkä päin kiemurtelisi. Tulee oikeastaan vaan sellainen olo, että vaihto on kirosana, ja että kaikki on hyvin vasta kun ei tarvitse tietää ettei tiedä yhtään mitään, ja kun koko show on ohi ja poissa päiväjärjestyksestä.
Muttakun siitä ei pääse noin helpolla. Näen jo sieluni silmin jonku mulkun pilaavan lupaavasti alkaneen bileillan ehdottamalla ranskanreissun valokuva-albumiin tutustumista porukalla. Minkä tahansa eksän kanssa tehdyn bylsimismatkan muistojen kuuntelu sujuisi ihan yhtä luontevasti, tietysti erona vaan se, että jälkimmäisiä menneitähän ei tarvitse koskaan muistella tai tietää.
Varaan itselleni järkkymättömän oikeuden skitsoiluun, silläkin uhalla että olen ainoa tosiasioista kieltäytyvä ihminen koko planeetalla.
Poljin tihkusateessa kotiin lähikaupasta miettien sitä kuinka vääristyneeksi olenkaan elämäni saanut tänä aikana. Tuntuu suorastaan typerältä, että olen yksin ollut paljon enemmän seurusteleva kuin muutama viikko sitten jolloin vielä asuimme yhdessä. Se myös sai miettimään, jälleen kerran, monenlaisia hankalia kysymyksiä joihin ei pisimpinäkään öinä tunnu löytävän vastauksia.
”Jotakin kummallista tapahtui jossakin vaiheessa talvea, ja suhteemme lähti pahasti väärään suuntaan”, hän kirjoitti edellisessään meilissään muutama päivä sitten. Luonnehtisin tapahtunutta ehkä enemmänkin pysähtymiseksi kuin väärään suuntaan lähtemiseksi. Jos olisin jossain vaiheessa tuntenut kulkevani väärällä polulla, en ikävöisi sitä enää tässä ja nyt. Vaan kun niin teen, pelkään ajatusta siitä että kun kaikki tämä on ohi, päätämme sittenkin lähteä eri suuntiin. Vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa olisikaan, se tuntuu helvetin ahdistavalta.
Olen malttamaton. Toivon, että nämä toinen toistaan pidemmiltä tuntuvat päivät olisivat tarpeeksi tehokkaita katalyytteja niille kaikille ongelmille ja ääneen lausumattomille asioille, että siihen mennessä kun seuraavaksi katselemme sylikkäin Simpsoneita, ne olisi jo ratkottu ja unohdettu ainiaaksi.
Pari päivää hiljaiseloa iChatissa. Kun elää eri vuorokausirytmiä niin yhteydenpito käy hieman hankalaksi. Ehkä viikonloppuna on enemmän aikaa.
Törmäsin ATK-YTP bileissä erääseen idioottiin, joka selitti jotain ihan typerää vaihtoon lähtemisen vaikutuksesta seurustelusuhteeseen. En kiinnittänyt siihen sillä hetkellä oikeastaan mitään huomiota, mutta sanat palasivat mieleeni vielä tunteja myöhemmin. Nyt on jotenkin tyytyväinen olo siitä, että Tiinan suhteen en koe (pientä tervettä pelkoa lukuunottamatta) minkäänlaista epävarmuutta tulevasta. Parisuhteemme jatkuminen tai loppuminen ei riipu viikoista tai kuukausista, eikä siitä kuinka hyvän tai huonon näköistä jengiä kulmakunnan bileissä sattuu olemaan. Jos olisi, niin en tiedä millä perusteella moista sitten enää voisi pitää parisuhteena. Tai ehkä tästäkin on vaan niin erilaisia määritelmiä ja käsityksiä.
Eiliset olivat kolmannet pileet joissa olen ollut tänä leskeilyaikana. Oli huisin mukavaa, kiitos Pekan, Annen ja Hannan.
”En ole kertaakaan ikävöinyt Tiinaa tänään”, mietin päivällä. ”Onkohan se hyvä vain huono juttu?” Ottaen huomioon että pari edellistä viikkoa on ollut aika rankkoja, luulisin että näin päin on ihan hyvä välillä. Tiedän kuitenkin että ei se ikävä ole mihinkään kadonnut, on vaan ollut niin kiire että ikävöiminenkin tuntuu luksukselta.
Reissubudjetti alkaa hahmottua. Tällä hetkellä tilanne on suunnilleen sellainen, että reissailuun olisi varaa, mutta (köyhäilemättä) elämiseen ei. Asiat selkiintynevät piakkoin kun saan selvitettyä kustannuksia vähän tarkemmin.
Yksin eläessä sitä on helppo sulkea itsensä maailmalta. Ihmissuhteista puolestaan, etenkin kaukosellaisista, tulee liiankin helppoja kontrolloida kun kommunikointi on pelkästään sähköistä. Laita puhelin ja tietokone kiinni niin olet rauhassa. Toisinpäin: kun puhelimeen ja sähköposteihin ei tule vastauksia eikä tuttuja löydy pikaviestimistä, olet heti yksin.
Monia asioita voi paeta, mutta yksinäisyyttä ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisi. Päivisin se tukahduttaa hymyn ennen aikojaan ja iltaisin valvottaa kunnes et jaksa enää tapella vastaan.
Eilistä lukuunottamatta muutaman edellisen päivän kehnot ja epäilevät fiilikset ovat tipotiessään. Ihan hyvä, sillä eihän tuollaista masentelua olisi pitkään jaksanutkaan.
Ynnäilin etukäteen tulevien päivien tienestejä ja niiden perusteella voisi heittää sellaisen varovaisen arvion, että marraskuun keskieuroopanmatka saattaisi hyvinkin olla toteutuskelpoinen. Kohteen alkupäässä olisi siis Regent Street AppleStoren avajaiset Lontoossa (First In Line: A Finn!), tämän jälkeen (seksi)lomailua Ranskan Montpellierissä, ja lopuksi muutama päivä töitä ja huvittelua isän luona Espanjassa.
Kenties, kenties.
Huomasin, että ikävän ei aina tarvitse olla melankolista ja surullista. Rakkaani lähettämiä valokuvia tänään ihaillessani tajusin, että myös jälleennäkeminen ja sen odotus kuuluvat ikävään. Erittäin lohdullista havaita, että ikävänkin voi pukea samanlaiseksi onnensekaiseksi odotukseksi kuin joulun lapsena. Eli vielä kun jaksaa olla hetken aikaa kiltisti niin pääsee lahjojen kimppuun =)
No, ei ehkä ihan noin suoraviivaisesti, mutta tämä oli kuitenkin hyvä havainto. Olen hyvä etsimään asioista huonoja puolia, mutta niiden hyvien juttujen löytäminen — ja muistaminen — on paljon vaikeampaa. Erävoitto.
Verkko tekee erossa elämisestäkin täysin erilaista kuin mitä se oli joskus ennen. Puhelimet muuttivat oman aikakautensa ja nyt on netin vuoro.
Päädyimme
tänään nettisekstailemaan oikein urakalla. Kun iChatin avulla
on kerran älyhelppo siirrellä myös kuvia ja digikameratkin on olemassa,
niin mikäs niitä sitten estäisi enää käyttämästä... Ilta kului varsin
nopeasti uuden kiehtovalta tuntuvan seuraleikin parissa. Ihme, että tämäkin
tuli keksittyä vasta näin myöhään. Kokemus paitsi piristi, se toi
hänet samalla askeleen lähemmäs. Ikävä helpotti hieman. Nyt on paljon parempi
fiilis kuin eilen. Vähän kaikesta.
Suhteemme on kaivannut tämän kaltaista säpinää jo pitkään. Toivottavasti löydämme lisää tällaisia pieniä suuria juttuja.
Inhoan sitä etten tiedä mitä ikävöin. En haluaisi ikävöidä pelkästään satunnaista kiihkeää rakastelua tai lämmintä ihoa jota hyväillä silloin kun siltä tuntuu. Haluan kaivata jotain paljon suurempaa. Jotain enemmän. (Ja tietää kaipaavani sitä.)
Tahdon löytää itsestäni vastauksia. Romantisoinko pelkkiä kuvitelmia, vai onko näillä ajatuksilla ihan oikeasti jotain todellisuuspohjaa. Jos ja kun jonain päivänä lakkaan kirjoittamasta päiväkirjaa siitä miltä erossa eläminen tuntuu, mitä arkeen silloin kuuluu?
Seksinpuute, mökkihöperyys ja kaikki sen sellainen sekoittaa ajatuksia paljon enemmän kuin äkkiseltään luulisi.
Olin
erossa rakkaastani myös viisi
vuotta sitten. Muistan vieläkin nuo katkerat
sunnuntait ja linja-autojen eteen kerääntyneet pitkät jonot maastopukuihin
sonnustautuneita finninaamaisia pojankloppeja.
Matkat rakkaan sylistä takaisin kasarmille ottivat niin koville, että halusin siviiliin palatessani päästä seuraamaan tuota murhenäytelmää etäältä, kenties jonkunlaisen vahingonilon tai voitonriemun toivossa. Ei se enää siinä vaiheessa lohduttanut yhtään. Tunsin pikemminkin suurta sääliä niitä onnettomia kohtaan, jotka vuorostaan joutuivat kokemaan tuon saman typeryyden.
Viisi vuotta on pitkä aika näin nuoren (ha!) näkökulmasta, mutta voin melkein maistaa tuolloin itketyt kyyneleet vieläkin. Vaikka huomasin melko nopeasti että nuo kokemukset eivät helpottaneet tämänkertaista oikeastaan lainkaan, kaipuun tunne ei ole tänä aikana muuttunut miksikään.
***
Juteltiin tänään Sepon ja Jarin kanssa yhdessä ja erikseen elämisestä. Jari on sen verran vanhempi, että hänen käsityksensa ajasta on tyystin toisenlainen kuin omani. ”Sellaiset puolen vuoden kaudet senkun vilisevät vaan”, hän virkkoi. Kun ottaa huomioon, että olen ehtinyt Tiinan kanssa kokea vasta kolme tuollaista puolen vuoden jaksoa, se väkisinkin tuntuu tosi pitkältä. Toisaalta kun tietää minkälaisia ongelmia ja mutkia muiden ihmisten elämässä on, omat murheet helposti tuntuvat kovin mitättömiltä. Tosin, Ally McBealismi — ”ne ovat suurimpia koska ne ovat minun” — pitää edelleenkin paikkansa.
***
Klo 21:50, tekstiviesti: ”Terveiset Barcelonasta! Sinua ikävä..” Tästäkin tuli taas miljoona ajatusta. Miten se sinne asti taas ehti? Tuohon aikaan? Bilettämässä kuitenkin. Kenen kanssa?
***
Tiesin joskus mitä rakastaminen on. Jossain vaiheessa vaan tiesin sen. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin selitellä tai pohtia. Olen hieman ymmälläni, koska tänään kun aloin pohtimaan asiaa uudestaan, en osannutkaan enää vastata itselleni. Kysymys on helppo, joten vastauksenkin pitäisi kaiken järjen mukaan olla. Muttakun nyt niitä on niin monia erilaista ja näköisiä.
Vähänkö ahdistavaa jos toinen tietää, mutta itse ei. Puoli valtakuntaa selkeistä ajatuksista.
Pöytälaatikon uumenissa:
[ Ensimmäinen kuukausi ]
< Unessa.net < Arki < Eropäiväkirja
