Unessa.net > Arki > 2004 > Eropäiväkirja >
Olen asunut yksin jo kuukauden päivät, mutten vieläkään osaa sopeutua moniin asioihin. Ehkä en vain halua. Kaupasta tulee ostettua liikaa ruokaa liian suurissa pakkauksissa. Vasta siinä vaiheessa kun ne alkavat muodostaa keittiössä omia biosfäärejään, yritän painaa mieleeni että ostaisin seuraavalla kerralla vähän vähemmän.
Saunan jälkeen jään vieläkin odottamaan tutun vartalon hääräilyä. Täältä puuttuu monia rituaaleja, joiden olemassaolosta tuli tietoiseksi vasta kun ne lakkasivat. Vähän sama asia kuin täydellisen kitarakompin kanssa: sen kuulee vasta kun sen miksaa pois.
Kaikkein vaikeinta on kuitenkin nukkuminen. Se, että sängyllä voi rötköttää juuri siihen suuntaan kuin haluaa, ei ole kummoinenkaan lohduke sille, että yksin nukkuminen — ja erityisesti herääminen — on kurjaa.
Rakkauden vieroitusoireet ovat kuin pahimmasta huumeesta. Erossa elämisen kaikki huonot puolet tiivistyvät niihin hetkiin kun haluaisi rakastella tai muuten vaan kaipaisi toisen kosketusta ja läheisyyttä. Tuolloin eivät peitot lämmitä eikä yksinäisen maailmasta tunnu löytyvän mitään muutakaan mikä helpottaisi. Kunnes sitä lopulta turtuu.
Tänään on ollut vähän voittajafiilistä siitä hyvästä, etten ole ainakaan vielä antanut ikävälle periksi. Samaan aikaan, pienenpieninä hetkinä, tunnen lievää pelkoa siitä että mitä jos ikävöinti menee sittenkin ihan hukkaan. Mitä jos hän ei enää ikävöisikään?
Viimeistään tuolloin lopetan ajattelemisen.
Keskustelimme mahdollisista matka-aikeista. Sekä sinne, että tänne. Marraskuun viimeiseen viikkoon ei tosiaan ole enää kuin reilu viitisen viikkoa aikaa, joten matkaa on kai syytä jo ruveta hiljalleen valmistelemaan mikäli sellaiselle aikoo.
Ryanair lentää edullisesti sekä Lontooseen että sieltä suoraan Montpellieriin. Siinä on ainakin yksi vaihtoehto budjettimatkaajalle. Marssijärjestyksessä matkan rahoitus on kuitenkin ihan ensimmäisenä, joten mitään ei ole vielä päätetty suuntaan taikka toiseen.
Ilma käy ulkona jo niin kylmäksi, että pyöräillessä saa varoa jäisiä lätäköitä. Kylmyys tunkeutuu myös makuuhuoneeseen. Väänsin patterin päälle siinä toivossa että se auttaisi kylmiin aamuihin. Epäilen.
Eilen kotiutunut Final Cut Express oli pakokeinoni tänään. Montakohan erilaista mahdankaan vielä löytää.
Olen ruvennut etsimään positiivisia asioita mitä kummallisimmista asioista. Nettilaskun eräpäivä oli 30.10.2004. ”Siitä ei ole enää kuin vajaa kuukausi”, ajattelin. Pari viikkoa matikantentistä ja västäräkistä vähäsen.
Koko päivä meni työtöiden parissa. Tänään se oli hyvä asia, koska en ehtinyt pohtimaan ikävääni. Vastasin kaksi kertaa ”joko Tiina lähti”-kysymykseen, mikä sai illan tullen näkemään tilanteen vähän kauempaa. Onhan tämä lyhyt aika todella monessa mittasuhteessa, mutta minkäs sille voi, että itse sitä osaa harvemmin tehdä muuta kuin laskea päiviä.
Samaan aikaan mietin, että mitä varten juuri nyt niitä lasken. Niin pitkältä ajalta olen tallettanut ihan vääränlaisia muistoja. Toivon, että vielä jonain päivänä ymmärtäisin itseäni paremmin.
Pitkä (parin päivän) iChat-tauko katkesi tänään. Jännä juttu, mutta tuo mainio viestin on pitänyt meidät poissa puhelimesta koko tämän ajan. iChatissa on myös äänipuhelun mahdollisuus, en tiedä miksemme ole puhuneet edes sillä.
- Oh, Hi!
- Hi, how are you?
- I'm fine, thanks.
- You're alone? Your girlfriend is still at France?
- Yes. Unfortunately.
- How has it been?
- Well, the last three days have been the worst for now. We're been apart now
for about twentyfife days or so. I think it's the longest time we're ever been
apart. I've been counting days.
- Oh, okay. That must be hard.
- So what about you, have you girlfriend waiting in Pakistan?
- No. We have different customs in there. In Pakistan, our families arrange
our weddings and our engagements for us.
- Oh, yes. I've never understood that tradition.
Kävi ilmi, että olemme täällä Suomessa niinkin onnellisessa asemassa että voimme surra olevamme erossa puolisosta jonka olemme itse valinneet. En koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta. Kuitenkin, illalla kun on kaikkein suurin ihon ikävä, kaikki on kauempana kuin koskaan aikaisemmin.
Puhuimme miesporukassa siitä miten yksiavioisuus ei kuulu ihmisluontoon ja miten paljon pettämistä tapahtuu muidenkin eläinten kuin ihmisten keskuudessa. ”Se on sopimuskysymys.” Niinhän se on. Ongelma vaan on siinä, että haluan pitää tuosta sopimuksesta kiinni, eikä minulla ole itseasiassa pienintäkään halua poiketa siitä. Haluan hänet, enkä pelkästään siksi koska juuri häntä en voi (nyt) saada. En yksinkertaisesti halua muita (vaikka miten panettaisi). Olen sentään valinnut tuon maailman tuittupäisimmän pässinpään ihan itse. Kukaan ei ole neuvonut pysymään tässä, kukaan ei ole pyytänyt pysähtymään. Halusin tehdä sen ihan itse. Ja haluan myös pitää hänestä kiinni. Tämäkin on kai ihan hyvä muistaa aina välillä.
Maikkarin huonoja tissivideoita lukuunottamatta tämä päivä oli helpompi kuin muutama edellinen. Onneksi.
np. Mikko Kuustonen : Ilman sua
Tämä on paljon pahempaa kuin armeija oli aikoinaan. Ihan erilaista, mutta ainakin nyt tuntuu paljon pahemmalta. En ole tainnut olla yhdestäkään rakkaastani erossa näin pitkää aikaa ja mikä pahinta, tämä on vasta alkua. Jokin muuttuu kun tämä aika kerrotaan kymmenellä. Se on ihan väistämätöntä.
Päivällä sitä haaveilee kaikenlaisista normaaleista asioista; kissasta, kodista, kesästä, lapsista. Illan tullen sitä miettii että minneköhän sitä sitten joskus ajelehtii. Kun on tyhjä, rikkinäinen ja valmis kaivamaan ”ei koskaan enää”-tarinat jostain muistinsa kätköistä.
Armeija-aika kului nopeasti kahdesta syystä: siinä vankilassa oli satoja hengenheimolaisia ja sellikavereihin tutustuminen vei huomiota pois siitä miksi iltaisin oli vaikea saada unta. Toinen lieventävä asianhaara oli se, että viidestä, tai pahimmillaan paristakymmenestä on helvetin paljon helpompaa laskea alaspäin kuin sadasta.
Pelottaa, että vaikka kuinka taistelin sitä vastaan, tuo aika rikkoi hienoimman asian mitä olin siihen mennessä saanut kokea.
Leskeilyvitutukseen kyllästyneenä päätin keksiä joukon asioita joista on syytä iloita:
Käänteispsykologia on aina toiminut hyvin. Ainakin siihen saakka kun pääsee nukulle.
Olen nukkunut viimeaikoina melko huonosti, mutta siitä huolimatta jaksan jostain syystä olla melko pirteä ja vilkas. Esimerkiksi tänään heräsin, vain muutaman tunnin yöunen jälkeen, viideltä (aamulla) laskemaan matematiikan demoja.
Vaikka päiviin on mahdutettava vaikka mitä, jaksan tehdä vielä kotonakin asioita. Tai no, lähinnä niitä lemppareita, eli nollailua ja rypemistä.
Olen sika. Nautin, ei, rakastan rypemistä. Ehkä alkoholismille altistava geeni saa myös kaiken muunkin överiksi vetämisen tuntumaan hyvältä. Useimmiten pelehdin kiireen, vitutuksen tai itsesäälin parissa, mutta nyt myös kaipuu on alkanut tuntua virkistävältä vaihtelulta. No, kunhan tämä liikakulutus ei aiheuta inflaatiota siihen aitoon tunteeseen niin ei kai tässä mitään hätää ole.
Halusin purkaa ajatuksiani johonkin. Tällä kertaa syntyi uusi video.
Näihin sanoihin, Miles Davis : Autumn Leaves
Allani on vieraalta näyttävä nainen. Alasti. Hyväilee minua kuin olisimme tehneet näin aina. Yritän hieman hämilläni vastustella, mutta turhaan. Olen juuri antautumaisillani himon valtaan kun eteisestä kuuluu tuttua kolinaa. Seuraavan sekunnin murto-osan aikana koen ensin suunnatonta iloa siitä, että tiedän etten voi erehtyä tulijasta. Samalla havahdun siihen mitä olen juuri tekemässä ja koko kehoni valtaa suunnaton epätoivo ja viha. Sitten menen paniikkiin. Tässä vaiheessa yleensä herään.
Luulin joskus, että aikuiset eivät näkisi painajaisia. Kuinka väärässä olinkaan. (Ha! Minäkö muka aikuinen?) Jotenkin on sellainen olo, että teen tällaisia unia itselleni tietoisesti, jotta tietäisin paremmin. Olo on siitä hämmentävä, että tiedän, etten voisi tietää yhtään paremmin.
Tiedän myös sen, että olipa moinen mielikuvitusmatkailu normaalia tai ei, missään nimessä se ei ole terveellistä. Välillä sitä vaikka potkisi mieluummin nauloja varpaankyntensä alle.
En ole jaksanut lämmittää saunaa moneen aikaan kun se tuntuu jotenkin tylsältä. Kun tänään sinne lopulta pääsin, näin hänet istuskelemassa lauteilla vieressäni.
Saunan jälkeen kurkin peilin kautta vessaan yrittäen löytää tuon kauniin vartalon ääriviivoja, mutta siellä ei ollut ketään. En kuullut vastaväitteitä kun heitin pyyhkeen puolihuolimattomasti tuolin nojalle ja vaikka olin tarkkana, en nähnyt hänen viuhahtavan alasti makuuhuoneeseen.
Olen yksin.
Kävimme tänään ensimmäisen iChat-tappelun partaalla. En oikein tiennyt että itkeäkö vaiko nauraa, mutta selvisimme onneksi vakavemmilta vahingoilta. Tuntuu, että olemme tässäkin suhteessa jo kasvaneet hieman. Jotenkin kummasti sitä vaan oppii toisesta pieniä suuria asioita ajan mittaan. Ja kun niistä (ärsyttävistäkin) ehtii hetken aikaa olemaan erossa, niitä jo kaipaa.
Nyt on lokakuu ja sormeni tuntee sen.
Keskustelimme Jussin kanssa erilaisista nukkumistyyleistä ja läheisyydestä. Illalla, pimeän yksinäiseen kotiin kömmittyä, läheisyyden kaipuu iski kuin nyrkki vasten kasvoja. Ei, ei tämä sittenkään ole yhtään sen helpompaa kuin sinkkuna itsensä uneen itkeminen. Ihan samaa paskaa.
Karkkipussiepisodi. Ilmeisesti pitää jättää myös karkkipussit kauppaan, sillä pieneen TV-pussiin jäi tänään noin 60% kaikista karkeista, koska ne olivat mustia. En taida säilyttää niitä jouluun asti.
En ilmeisestikään ole ainoa jota on ärsyttänyt käsikkäin kävelevät pariskunnat. Miia kertoo: ”.. suorastaan yökötti ne henuttelevat pariskunnat. Teki mieli ottaa ja kaahata fillarilla niiden välistä, niin että käsiä vain lentelisi ympäri ämpäri katua.” Varokaa vaan, kiehnarit. Mullakin on fillari.
Tiedä sitten johtuuko (typerään aikaan) lisääntyneestä testosteronin määrästä vai ikävästä, mutta kadulla käsikkäin kävelevät pariskunnat alkavat käydä hermoille. Samaten lähes joka luennolla (ongelmaisen silmissä, mutta ei tietenkään oikeasti) keimailevat akat nostattavat verenpainetta. Normaalisti tällaisesta olisi ehkä vain iloinen (tyyliin ilmaisia säväreitä tyhjästä), mutta erityisesti koulussa moinen on vain ärsyttävää koska siellä olisi syytä saada aikaan muutakin kuin villejä päiväunia.
Päiväunet loppuvat kuitenkin heti kotioven kynnykselle, josta tänäänkin avautui näkymä varsin tutunlaiseen sekasotkuun. Olen joutunut ajassa muutaman vuoden takaisin siihen samaan oravanpyörään josta taistelin itseäni ulos ties kuinka kauan. En halunnut tänne.
Rustailin tänään kokoon jo aikaa sitten lupaamaani kirjettä, jonka osoitteeksi tuli oudon pitkä rimpsu hölynpölyltä vaikuttavaa tekstiä. Tuttu nimi kuitenkin. Postimaksi maksoi vain 90c, paljon vähemmän kuin odotin. Postimerkin taistelevat metsot näyttävät perin isänmaalliselta. Periferiaa, mutta ah niin rakasta sellaista.
Kukkien kastelu osoittautui hieman odotettua hankalammaksi. No, mahdollisia jälkiseuraamuksia saa onneksi odottaa kohtuullisen pitkään.
Yhteydenpito on hankalaa kun jokainen päivä tuntuu loppuvan kesken. Viestintä iChatin kautta tuntuu muutenkin laihalta. Liekö tämä nyt jonkinlaista uuden vuosituhannen pettua. Vaikka sitä ei joka hetki tiedostakaan, kaipuu nakertaa mieltä hetki hetkeltä.
Silti, jotain hyvääkin. Kuulin ystävän voittaneen vakavan sairauden. Rokrok.
Tämän kunniaksi, Egotrippi: Sinä vain
Olin loukussa harkkatyön kanssa, mutta vaihdoimme pikaiset moit. Koko elämä tuntuu olevan pikaisia moita.
Viikonloput ovat pahoja. Liian vähän tekemista. Tai kyllähän tekemistä olisi, mutta ehkä tässä on sitten liikaa vapaata aikaa ympärillä.
Heräsin ensimmäistä kertaa ihmisten aikoihin. Tai no, melkein, kuudelta (aamulla). Silti tai juuri siksi oli hetken aikaa jotenkin kummallisen tyhjä olo. Keittiöstä puuttui kahvinkeittimen ääni. Kaikki verhot olivat kiinni ja jääkaapissa ei ollut maitoa.
Täältä tosiaan puuttuu jotain.
Tänään oli niin kiireinen päivä, etten ehtinyt miettimään iChat jutteluita. Tarkistin päivällä koulussa työmeilit kesken matikanlaskujen jolloin näin tytön olevan linjoilla, joten kaikki lienee olevan ihan ok.
Kotiin päästyäni olin melkein tyytyväinen siitä, että sain kömpiä yksin rättiväsyneenä hiirenhiljaisen makuuhuoneen isoon sänkyyn. Ensimmäisten rantoutuneiden henkäysten aikana ehdin miettimään että olenko tehnyt tämän kiireen tahallani vai onko tämä jonkunlaista pakoilua. Nukahdin samantien.
iTunesissa: Coldplay : Warning Sign
Ranskasta tuntuu olevan vaikeaa päästä käsiksi suomalaisiin web-palvelimiin. FTP-ohjelman käytön opettaminenkin on hieman hankalaa ellei yhteyttä saa muodostumaan.
Käytännön asioihinkin pitää hakea uudenlaisia otteita:
T: Hei hani, kastelisitko viherkasvit, pliis, etteivät delaa ihan vielä?
T: muollon kalenteris muistutus, et muistuttaa sua muistamaan..!
Seitsemäs päivä tarkoittaa sitä, että yksineloa on jatkunut jo viikon. Meni aika nopeasti, joskin hyvin eriskummallisissa merkeissä.
Parisuhteessa on syytä muistaa vuosipäivän lisäksi myös 'n vuotta ja m kuukautta' -päivät, mutta erossa elämisen merkkipäiviä ei kaiketi tarvitse juhlia. Ainakaan toivottavasti, sillä emme vaihtaneet tänään sanaakaan minkään viestimen välityksellä.
Kovin suuria sokkeja tässä ajassa ei ole vielä ehditty kokea, mutta tästäkään huolimatta en vieläkään voi sanoa olevani erityisemmin innostunut näiden tuntemusten kartoittamisesta.
Edellisen yön ponnisteluista johtuen tämä päivä meni ohi ikäänkuin vahingossa. Se ei silti vähentänyt matkan ensimmäisten mustasukkaisuuspuuskien voimaa. Ehkä päin vastoin. Alunperin ajattelin lukevani hänen sivujaan nyt kun kuulumiset eivät ole tuttuja, mutta parin esimmäisen merkinnän jälkeen harkitsen uudestaan. Opin jo kauan sitten että on asioita jotka eivät sovi minulle ollenkaan ja yksi niistä on mustasukkaisuus. Tietysti tiedän, että moiseen ei ole mitään aihetta, mutta mitäpä lohtua on tiedosta kun tunteet kuitenkin kulkevat aivan eri polkuja.
Sain ensimmäiset kuvatkin jo tänään. Meilläpäin on ehkä aavistuksen enemmän pilviä.
Pornokylläisyys saavutettu. Hyvä niin, ei moista yhtään enempää jaksaisikaan.
Mennessäni edellis”yönä” nukkumaan, laitoin rempseästi puhelimen herättämään reilun seitsemän tunnin päästä. ”Ties kuinka monta tuntia on jo nukuttu varastoon.” Lähes yhtä rempseästi nukuin tuon hälytyksen jälkeen vielä neljä tuntia. ”Evvk.”
Äiti tarjoutui
maksamaan yhden reissun lennot. En halunnut edes ajatella asiaa. Joskus lokakuun
nurkilla on tehtävä työreissu Espanjaan, joten jos silloin on sopiva fiilis
niin Ranskaan koukkaaminen onnistuu samalla vaivalla.
Lokakuu.
Aika pian.
Netitse juttelu on tylsää ellei ole mitään asiaa. Vaihdoimme kuitenkin taas muutaman ajatuksen ja hyvät yöt.
Heräsin joskus seitsemän aikaan .. illalla. Juttelimme joskus (muiden ihmisten maailmassa) yöllä iChatissa. Hänen päivänsä kuluvat shoppaillessa, itse olen keskittynyt pimennetyn kodin seinien sisälle linnoittautumiseen.
Keksin sijaistekemiseksi tänään GarageBandilla leikkimistä. Nauhoitan uudelleen erästä wanhaa biisiä, joka jostain syystä tuntuu sopivan tunnelmaan.
Valvoin läpi yön. Ei huvittanut nukkua. Päivä meni liian nopeasti.
Sain koulukaverilta kaksi ilmaislippua kaupunkiin vastikään avattuun The Club -yökkäriin (heh), mutta kaupungista ei löytynyt yhtään sinkkukaveria jonka kanssa olisin keksinyt lähteä. Siellä olisi ollut Giant Robot ja DJ:nä tuttu Tomi, joka Kung-Fu -poliisienkin piirtäjänä tunnetaan. Nukuttuani muutaman tunnin ”yöunet” oli taas sellainen olo, että ajatus kenen tahansa, tytön tai pojan, kanssa yökerhoon lähtemisestä oli alunperinkin huono idea. Ja mikä typerintä, yksi vahvimmista syistä ulos lähtemistä vastaan oli se että mulla ei oo sopivia housuja. *huoh*
Vaihdoimme iChatissa vain hyvät yöt.
Aamun osalta ei parannusta eiliseen. Itseasiassa, tämä tuntuu nyt menevän alamäkeä. Johtopäätös: aamuja pakoillakseni herätän itseni tietoisesti vasta illalla.
Avasin iChatin vasta hyvin myöhään illalla. Keskustelu ajautui välittömästi mikrotukiaiheisiin ja lopulta kolme tuntia kestäneeseen (kahden minuutin) ohjelmistonpäivityshässäkkään. No, nyt on tytöllä päivitetty QuickSilver ja häviksistä palautettu Stuffit Expander.
Laitoin vielä tuon jälkeen uuden kotisivuhässäkän toimintaan.
Aamu tuntui juuri niin vaikealta kuin odotinkin. En halunnut nousta, joten nukuin sekä koulun että työjuttujen yli ja heräsin vasta joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Käynnistin iChatin heti kun sain koneen auki, ja pian ruudulla olivatkin jo ensimmäiset terveiset Ranskasta:
T: Hani, mä oon perillä
V: ai nyt jo?
T: mä haluun pois
Että näin. Lämmintäkin kuulemma oli ja ahdasta. Mietin miksi joku haluaa maksaa moisesta ilosta. Omat haaveeni ovat olleet paljon kauempana kuten Australiassa. Sinne lähteminen on kuitenkin lähinnä pelkkää haaveilua, joten tällaiset ikävät käytännön realiteetit eivät pääse pilaamaan hyvää illuusiota. Tästä huolimatta, tai kenties juuri sen takia, päätin osallistua perjantain infotilaisuuteen.
< Unessa.net < Arki < Eropäiväkirja
