Usein kysyttyä
Unessa.net?
Motiiveja
Menneitä
~ Viikonloppu Virossa
~ Assembly 2004
~ Jazzmiitti
Vieraskirja
Satumaa
#Unessa.net
Opiskelu >>
Usein kysyttyä
Unessa.net?
Motiiveja
Menneitä
~ Viikonloppu Virossa
~ Assembly 2004
~ Jazzmiitti
Vieraskirja
Satumaa
#Unessa.net
Opiskelu >>
Jotenkin nämä tyhjät viikot vain vierivät silmistä. Tässä välissä on taas tapahtunut vaikka mitä. Turhuudet syrjään, tänään syntyi
(Ks. esittelyvideo)
Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin projektin. Tarkoituksenani oli ripata (eli kopioida ja pakata CD-levyltä koneelle - ei varastaa) koko musiikkikirjastoni tietokoneen kovalevylle. Tuolloin oma tietokoneeni oli vielä niin hidas, että levyjä ei saanut luettua päivässä kuin muutaman. (Nykyisellä koneellani yhden levyn rippaaminen onnistuu muutamassa minuutissa.) Internetissä toimivia avoimia levytietokantoja kappaleiden nimien ja esittäjien hakemiseen oli jo olemassa, mutta usein erityisesti kotimaisten levyjen osalta rippaaminen tarkoitti samalla myös kappaleiden nimien syöttämistä rippausohjelmalle ja edelleen muiden iloksi netin tietokantoihin.
Kaksi vuotta on tässä maailmassa todella pitkä aika ja se näkyy myös tämän projektin etenemisessä. Ainakin yksi oleellinen asia on muuttunut tähän päivään mennessä; digitaalisen äänen pakkaamiselle on saatu sovittua uusi laajasti hyväksytty ja huomattavasti kehittyneempi standardi, monien tunteman mp3-standardin seuraaja, mpeg4 audio - advanced audio coding, eli AAC. Tätä uutta teknologiaa käytetään mm. DVD-levyjen äänenpakkauksessa ja sen kehittämisessä ovat olleet mukana mm. Dolby, Nokia ja Sony. Käytännössä muutos mp3-tiedostoista aac-tiedostoihin tarkoittaa parempaa äänenlaatua pienemmässä tilassa, eli kovalevylle saadaan nykyään mahtumaan aikaisempaa enemmän entistä paremmalta kuulostavaa musiikkia.
Myös ohjelmistot ovat kehittyneet. Vajaa vuosi sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Windows-alustallekin ilmaiseksi saatavaan iTunes-ohjelmaan, joka yhdistää kaikki tarvittavat toiminnot yhteen erittäin helppokäyttöiseksi muokattuun pakettiin. iTunes muun muassa
Juuri tällaisen mukavuuden vuoksi tietokoneet on kehitetty. Sinun tarvitsee painaa vain yhtä nappia ja kone hoitaa kaiken muun :)
(Itseasiassa, iTunesin suurin valtti on nimenomaan se, että käyttäjän ei tarvitse - ellei sitten välttämättä halua - tietää mitä tarkoittaa koodain, mp3 tai aac. Hänen ei myöskään tarvitse murehtia koneen syövereihin hukkuvista tiedostoista, sillä kaikki järjestyy automaattisesti yhteen loogiseen paikkaan, loogiseen järjestykseen. Kokoelmalevyjä koostaakseen käyttäjän ei tarvitse tietää miten CD poltetaan tai missä formaatissa se pitäisi tehdä. Riittää kun valitsee haluamansa soittolistan ja painaa yhtä nappia -- iTunes hoitaa loput. Samalla tapaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat tehtävät on puettu helppoon muotoon, ja mikä hienointa, toisin kuin valitettavan monissa ohjelmissa, iTunesin mukana tulee selkeät ja kattavat ohjeet joita lukemalla ohjelmaa oppii käyttämään entistä tehokkaammin.)
Kuin
merkkipäivää kruunaamaan, ovellemme kannettiin aamupäivällä Tiinan
tilaama iPod Mini.
Tuohon kämmenelle mahtuvaan sadan gramman painoiseen musiikkisoittimeen
mahtuu noin 1000 kappaletta. Laitetta on niin helppo käytää että se
onnistuu yhdellä kädellä yhden ainoan klikkauspyörän
avulla. (Siis todellakin. Ei tuhatta nappulaa, ei edes sataa, itseasiassa
ei edes kymmentä. Käytön oppii kymmenessä sekunnissa.
Mestariesimerkki tietokoneen kanssa toimivasta laitteesta joka on suunniteltu
alusta asti ihmisen - ei nörttien - käyttöön.) Ja
mikä tietysti parasta -- iTunesin soittolistat ja asetukset voi sykronoida laitteeseen
yhdellä napin painalluksella. Huikean paljon hienoja ominaisuuksia noinkin
pienessä laitteessa. Omistaja ainakin hymyili kuin
Naantalin aurinko koko päivän.
Ja niin. Vielä tämä päivä numeroina: 4027 kappaletta, 12,4 päivää, 23,4 Gt.
Löysin viikonlopun siivoustalkoiden aikana kauan kadoksissa olleen ystävän sähöpostiosoitteen. Epätietoisena puolitoista vuotta vanhan, paperille kirjoitetun osoitteen toiminnasta, lähetin lyhyen viestin johon sain yllättäen vastauksen. ”Voimia, valoa”, hän toivotti. Matka kauas oli päätynyt takaisin tuttuun kaupunkiin, kenties siis näemme vielä joskus.
Tuota miettiessäni istuin tutussa kahvilassa miettien mahtaisinko koskaan muuttaa täältä pois. Olen aina pitänyt Turkua kotina. Pienenä idyllisenä kaupunkina johon on niin mukava aina palata. Mitä jos jonain päivänä koti ei enää olisikaan täällä? Uusi mitäjos.
Syyskuu hengittää niskaan. Kesä tuntuu jo nyt suurelta petokselta. Sitä odotettiin taas yhdeksän kuukautta ja kun viimein oli sen aika .. satoi, satoi ja satoi. Mihin tässä voi pieni ihminen enää kohta luottaa?
Olemme
kadottaneet intohimon. Kuin eläisimme eri maailmoissa jo nyt. Kadehdin
monia tämän vuoksi, enkä oikein tiedä mitä tehdä toisin.
Samalla, en edes tiedä haluanko. Ehkä tämä on jonkunlaista
alitajuista hidastamista ennen tuhansien kilometrien tiiliseinää.
Tai ehkä tämä on paljon pidempi lähtölaskenta ikävän
kylmään paluuseen, joka on valitettavan tuttua kai kummallekin
meistä. En haluaisi.
Tänään oli hyvä päivä vaikka olikin taiteiden yö. Huomenna saa silti olla luvan parempi.
Olen
kadottanut kyvyn piinata
itseäni. En osaa enkä uskalla hiillostaa itseäni enää samaan
tapaan kuin aikaisemmin ja se ilmenee saamattomuutena. Olen tullut araksi
ja levottomaksi. Tätä miettiessäni tuli mieleeni, että uskon
liikunnan olevan monille juuri sen vuosi tyydyttävä harrastus,
että levollinen yöuni on varsin hyvä palkkio pienimuotoisesta
itsensä piiskaamisesta.
Itseään on paljon helpompi pettää kuin muita. Kun on jatkuvasti liikkeessä, voi jättää kuulemata alitajunnasta kumpuavat hiljaiset mutta määrätietoiset varoitusviestit. Itselle voit uskotella mitätahansa, mutta muilta et pysty pinnan alla vellovaa myrskyä pi ilottamaan. Vaikutat erilaiselta.
Hermoilen tulevia viikkoja. En pysty opiskelemaan murehtiessani työasioita enkä saa työasioita hoidettua kun on niin paljon koulutöitä kesken. Kaiken kukkuraksi Kela päätti auttaa opintojen rahoitusta eväämällä opintolainan, mikä puolestaan saattaa tarkoittaa huomattavaa viikkotyötuntien kasvattamista. Käytännössä se tarkoittaisi reilua supistusta syksyn tavoiteopintoviikkomääriin ja sen myötä opiskelu-urakan pidentymistä kokonaisella vuodella.
Olen ahne ja minulla on kiire, myönnetään. Koen kuitenkin itseni liian vanhaksi jo nyt, enkä haluaisi tylsistyä tämän liian tutun kauran parissa yhtään kauemmin kuin on pakko. Olen työskennellyt (IT-)alalla jo kohta kuusi vuotta ja nälkä on kasvanyt syödessä. Päivä päivältä. Haaveilen erilaisesta työpaikasta, jossa saisi keskittyä miljoonan asian sijasta vain siihen yhteen jossa haluaisin joskus olla hyvä.
Ja joka kerta kun käyn mielessäni tämän saman mantran, muistelen Kimmon mainiota näkökulmaa asiaan; ajattelepa asiaa niin päin, että luuletko ihan oikeasti vielä 65-vuotiaana toivovasi että ”perhana kun olisi saanut olla vielä vuoden tai kaksi työelämässä”?
Hyvä pointti. En helvetissä!
Pienestä uusiutumisesta ei ole koskaan haittaa. Päin vastoin, muutokset voivat olla joskus myös uuden synnyttäjiä.
Etsin tarkkuutta ja voimaa tuleviksi viikoksi kasaantuneista töistä selviämiseksi. Aikaa ei ole paljon, se pitäisi osata käyttää tehokkaasti.
Tarttuessani partahöylään, laskin, että en ollut käyttänyt moista yli vuoteen. Seuraavaksi keksitään jotain muuta jännää.
Viron reissusta selvittiin ehjin nahoin. Voitto! Pyörästä oli varastettu kettinki, joten se jäi asemalle pelkän lukon varaan, mutta olipahan vielä paikalla kun haettiin päivällä pois. Tarkoitus oli toki tulla kotiinkinpäin junalla, mutta myöhästyimme viimeisestä, joten tulimme bussin kyydillä paluumatkan Turkuun. Kotiutuminen kello 0345 ei helpottanut tämän päivän työrutiinien käynnistämistä.
Aiheesta moottorisahaan. Löysin kivan teeman puhelimeen. Tuo oli itseasiassa niin nätti, että olisin mielelläni maksanut muutaman euron jostain kivemman näköisestä, mikäli maksusysteemi olisi ollut yhtään helpompi. Kunpa saisi pankkikortin.
Provinssiviikonlopun alla päivittelin sitä kuinka tuo festari olisi oleva kesän ainoa tapahtuma ja miten näihin päiviin ei yksinkertaisesti voisi mahtua oikeastaan mitään muuta lomaa. Kuinka väärässä olinkaan.
Jostain sitä aina onnistuu taikomaan rahaa ja aikaa ties mihin juttuihin. Lievästi reisille lauenneen provinssin jälkeen sitä on mm. käyty Tammerfesteillä, moottoripyöräilty mummulaan, järkätty miitti Pori Jazzeilla, pöristelty motoristien kanssa Kristiinankaupungista Koskenkorvalle, käyty enon häissä ja vietetty yksi viikonloppu tuhansien nörttien keskellä teknojumputuksessa.
Ja minä kun ihan oikeasti pelkäsin että tästä tulisi tylsä kesä.
Seikkailu jatkuu huomenna kun lähdemme isän seurassa Viroon bluesfestareille. Elämäni toinen kerta kun astun Viron kamaralle ja tällä kertaa isä hoitaa kaikki matkajärjestelyt, kuljetukset ja majoituksen. Juna lähtee huomenna kahdelta, illansuussa olisi tarkoitus olla jo kuuntelemassa blues-ryminää.
Vielä kun jaksaisi dokumentoida kaikkea yhtä ahkerasti kuin joskus ennen. Lokaali, eli omalle koneelle taltiointi on selkeästi vähentänyt julki pursuavan vuodatuksen määrää, ehkä myös muuttanut sisältöä. Monet ovat tätä myös kommentoineet, mutta siihen asti kunnes saan muodostettua selkeän vision siitä mihin suuntaan haluan tätä polkua kulkea, pysyn totutussa kaavassa. Ja sitäpaitsi, uusia ideoita ja osin jo toteutuksiakin on hihassa mielin määrin.
Huomaan hetkittäin eläväni kausia, jolloin tekemisestä puuttuu rutiinit. Sellaiset pienet päivittäiset asiat, jotka rytmittävät elämää työn, vapaa-ajan, ihmissuhteiden ja harrastusten välillä. Tämä tauti on kuin syöpä, joka nielee tieltään kaiken ajan tehden kalentereista ja työlistoista mitättömiä.
Käyn itseni kanssa sisäistä taistelua sokean yhteiskuntamme vääristyneen arvomaailman kanssa leikkimisen ja itsetutkiskelun välillä. Maailmassa on liikaa mielenkiintoisia asioita tutkittavaksi. Liikaa murheita murehdittavaksi, liikaa elettäväksi.
Miksi on niin, että vasta syöpä tai sydänkohtaus saa useimmat ihmiset pysähtymään hetkeksi?
Itse toivoisin pääseväni liikkeelle. Kuin odottaen sysäystä jota ei koskaan kuulu. Seuraan ihmismassoja lasiseinän takaa, etäältä, turvallisesti. Ollessani seinän toisella puolella tunnen oloni ulkopuoliseksi. En välitä samoista asioista kun muut, tunnen harvoin oloani kotoisaksi.
Kuitenkin, on myös paljon asioita joita jakaa. Intohimoja,
rakkautta. Ehkä juuri tämä sisäinen erakkoni tuntee olonsa mukavaksi yliopiston
kaltaisessa laitoksessa, jonka laitoksiin kertyy samanmielisiä ihmisiä ja
hajamielisiä professoreita jotka eivät osaa puhua luoneevasti juuri mistään
muusta kuin omasta rakkaudestaan -- tutkimusalastaan.
Tiedemiesten ahertaessa tunkkaisissa kammioissaan, Steve pitää hetken aikaa lomaa. Hän haluaisi tehdä jäljen maailmankaikkeuteen ja hänen karmallaan en epäile lainkaan hankkeen toteutumista. Itse olen unelmissani hieman vaatimattomampi, mutta vain hieman. Haluan kolhia ihmiskuntaa.
Voisin aloittaa vaikkapa hissin nappuloista. Suunnittelisin sellaiset, joiden avulla pääsisi talosta ulos ilman, että jonkun asukkaan tarvitsisi liimata vihjelappua oikean nappulan kohdalle.
Assemblyjen jälkimainingissa tulee usein ”voisi kyllä, mutta nyt ei ole yhtään sellainen” -fiilis. Tällä hetkellä tämä koskee mm. huomisen suunnitelmia tuttujen ja tuntemattomien tapaamisesta sekä aikaisemmin tänään rantafutisturnausta, jonka kertakaikkiaan unohdin ihan totaalisesti. Kun ajatukset valtaa pääasiassa väsymys ja tahto palata kotiin, kauankin sitten etukäteen tehdyt suunnitelmat ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuu yllättävän helposti.
Ei silti ihan pelkkää passivoitumista, sillä onnistuin tänään tapaamaan aamupäivällä puolivahingossa Aapon (ihan IRL) sekä yömyöhällä virtuaalisesti Marjasen, jonka blogiin tutustuin joskus hiljattain. Onneksi sentään irkki toimii :)
Huomenna junaan ja asemalta pikavauhtia kohti omaa sänkyä. Uskon, että tuokin mielikuva muuttuu näiden jäljelläolevien tuntien aikana kohtuullisen herkulliseksi. Ehkä sitä on jo illansuussa sen verran virkeä että jaksaisi vaikka töllöttää Tiinan kanssa yhden leffan tai jotain... Tai sitten ei =/
Ulkona on ensimmäistä kertaa tänä kesänä lämmintä. Tiina yrittää pakoilla lämpöä pitämällä kämpän kaikkia räppänöitä samanaikaisesti auki, mikä tekee huushollista kirjaimellisesti helvetin suuren kärpäsloukun. Kun jostain lävestä puhaltaa ja toisesta vastaavasti vetää, on väistämätöntä että kämppään ajautuu mitä moninaisempiä ötököitä. Minun tehtäväkseni (velvollisuus, kuulemma) jää sitten kaikkien näiden hyysääminen ulos, mikä tarkoittaisi täyspäiväistä työtä kun ötököiden perässä saisi juosta vähän väliä.
Illan saldoksi keittiöön oli kerääntynyt kaksi huomeiston sokkeloihin eksynyttä mehiläistä. Neidille kaikki keltaiset ötökät ovat ampiaisia, joten niiden häätämisestä nousi hirvittävä haloo. Itselläni ei ollut pienintäkään motivaatiota elukoiden huiskimiseen niin kauan kun niillä piisasi vielä virtaa, joten sanoin hoitelevani ne joskus (myöhemmin), mistä sitten puolestaan aiheutui hallitsematonta huutamista, tavaroiden paiskimista, ovien paukuttelua, päätöntä sättimistä ja loppuillan kestänyt mökötys. Ei näin.
Jonkun tunnin päästä kummatkin mehiläispolot nuokkuivat keittiön lampun lumoissa, mistä ne oli helppo purkittaa pienen paperinpalan kanssa lasiin ja viskoa ikkunasta ulos. Toivottavasti tulevat huomenna takaisin. Josko vaikka oppisi pitämään avoimia räppänöitä vähän pienemmällä. Edes vähän. Ärsyttää kun pitää tällaisten typerien asioiden vuoksi tapella.
Huomenna
alkavat Assemblyt. Päätimme
jo kauan sitten Akin kanssa, että tänä vuonna
lähdetään. Itselläni edellisestä
kerrasta on jo muutama vuosi aikaa, Akilla taitaa mennä neitsyys. Matkaan
on varattu etukäteen paitsi katu-uskottava
kannettava, myös Nelosen pilapuheluista
(Crank Yankers)
tutun Special Edin naamalla varustettu t-paita.
Party tosiaan alkaa jo huomenna, mutta ehdin itse kaupunkiin vasta perjantaina. Toivoisin näkeväni reissun aikana myös paikallisia bloggaajia ja muita tuttuja, mutta saa nyt sitten nähdä että kuinka kiireistä areenalla on ja mitä kenenkin aikatauluihin mahtuu.
Muistan elävästi edellisvuosien keskusteluja siitä mitä tyttöystävien suhteen pitäisi tehdä demopartyviikonloppuna. Meikäläiselle juurikin tämä tapahtuma on aina ollut sellainen oma juttu jonne tyttöystävää ei oteta mukaan. Vaikka harva tyttö tuonne tuskin edes suostuisi (saatika haluaisi), on silti ihan mukavaa että Tiina ymmärsi tilanteen ilman sen kummempia selityksiä. Pääseepähän minustakin hetkeksi.
Suomalaiset saivat kyseenalaista julkisuutta maailmalla kun mm. The Register julkaisi uutisen suomalaisten varusmiehien nettiriippuvuudesta. Registerin artikkelissa jätettiin mainitsematta mm. se, että jokaisessa varuskunnassa varusmiehillä on nykyään mahdollisuus käyttää tietokonetta ja että kukaan ei tiedä varsinaisesti nettiriippuvuuden takia keskeyttäneiden määrää, koska nettiriippuvuutta ei ole määritelty sairaudeksi.
Silloin kun minä olin armeijassa asiat olivat kyllä toisin. Ensinnäkin useimmat eivät edes tienneet mistään netistä. Olivat täysin tyytyväisiä kun saivat VMTK:lta videoita (niitä wanhoja analogisia) lainaan. Harvat sähköpostia käyttävät päästimme joskus toimiston koneelle webmailin ääreen. Tässäkin luonnollisesti sovellettiin hyvien suhteiden ylläpitoa, eli kun esimerkiksi sotilaspoliisit saivat meiltä hyvää palvelua, he vuorostaan muistivat kohdella meitä ripeästi kasarmin porteilla. Niin, ja me itse tietysti surffasimme netissä käytännössä tauotta. Useimpina päivinä tämä tarkoitti noin 4-10h päivittäisannosta, mikä ainakin siihen aikaan riitti kyllä pitämään mahdolliset vieroitusoireet loitolla.
Vaan mikä tärkeintä, onhan se hyvä kun on työtä jolla on tarkoitus.
Viikonloppuna juhlittiin Pasi-enon häitä Harjavallassa. Juhlat olivat suuret ja komeat, yllättäen voisin sanoa jopa viihtyneeni. Paikalla oli lähemmäs kaksisataa henkeä, suurin osa ihmisiä joita en ole aiemmin tavannut. Joukkoon mahtui kuitenkin myös paljon äidin puolen sukulaisia ja ystäviä joita en ole nähnyt aikoihin. Ehkä eksoottisinta kaikessa oli kuitenkin se, että näin ensimmäistä kertaa tämän suvun nauttivan alkomahoolia karkeloissaan.
Tiina ehti pitkästyä illan aikana ensin nörttiguruni Timon kanssa käytyyn, kohtuullisen nostalgiapainotteiseen, ainakin kahden tai kolmen vuoden aukkoja täyttelevään pitkästäaikaa-keskusteluun, ja loppuillasta vastaavaan, jota kävin turhan kaukana (waasassa) asuvan serkkupojan kanssa. Juttelimme muun muassa avoimien opetusmateriaalien ajatuksesta, jota olemme täällä Turun suunnalla ehtineet kylvää jo hieman koulun sisällekin.
Aamu valkesi sateen säestämänä. Kasvoista päätellen monet eivät olleet vielä iltapäivälläkään toipuneet edellisillasta ja nuorin tätiparka jatkoi potemistaan vielä kotimatkallakin. Itse olin fyysisesti täysin kunnossa mutta sen verran näemmä omatkin ajatukset olivat hukassa että jo pitkään odottamani mehutäydennys jäi vieläkin tekemättä. Harmittaa.
~ menneet ~
Kiitos. Palaute on tervetullutta esimerkiksi Satumaahan.
Arki (c) Ville Säävuori
1999-2004
