Pellolla lainehtiva kullankeltainen vilja näytti jatkuvan maailman ääriin. Maisema näytti rauhalliselta. Pieni hiekkatie mukaili peltojen muodostamaa tilkkutäkkiä. Se kaartui ensin hieman oikealle ja hävisi sitten laaksoon tullakseen taas esiin kauempana. Majamme oli rakennettu ihan pellon reunaan kahden suuren kuusen alle, kallioisen rinteen juurelle. Päiväsaikaan sieltä käsin saattoi tehdä pitkiä seikkailuretkiä eväsleipien ja mustaherukkamehun voimin, iltapäivisin viihdyimme muualla koska varjot houkuttelivat liikaa hyttysiä.

Olin hiljattain pohdiskellut asioiden mittakaavoja. Maapallo on pyöreä, joten on periaatteessa mahdollista juosta sen ympäri ja palata samaan lähtöpisteeseen takaisin, kunhan ei joudu leijonien kitaan Afrikassa. Joitain päiviä sitten olin yrittänyt kokeilla tätä käytännössä ja päätynyt kahteen havaintoon; ensinnäkin sitä ei jaksa juosta kovinkaan pitkälle. Ja toisekseen, käytännössä maailma on niin iso, ettei sen ympäri ehtisi juoksemaan vaikkei edes tulisi syömään välillä. Havaintoni oli ehkä jossain mielessä pettymys, mutta toisaalta se antoi entistä enemmän aihetta päivittäisille tutkimusretkille.

Päädyimme tällä kertaa ison pellon keskelle, lakoon menneen viljan muodostamaan jännään syvennykseen. Makoilimme selällämme pehmeiden heinien päällä seuraten pilvien majesteetillista vaellusta halki taivaan. Täällä päivät kuluivat aina nopeasti vaikka ei ollutkaan kiire yhtään mihinkään. Mietimme minkälaista olisi hyppiä heinissä. Joku oli kertonut, että yhdessä liiterissä oli ollut joskus niin paljon heiniä että siellä olivat lapset pomppineet. Vaan oli kuulemma ollut paljon pölyä ja hiiriä, joten heinät oli viety pari vuotta sitten muualle eikä voinut enää pomppia. Kumpaakin harmitti, koska se olisi varmasti ollut hauskaa. Hiiristäkin huolimatta.

Moni muukin asia oli muuttunut. Kesä kesältä maailma tuntui muuttuvan yhä enemmän ja enemmän.

~ menneet ~

Yksi ei-blogimutoisen julkaisun vahvuus on se, että aina voi poiketa kaavasta. Itseasiassa, ei ole mitään kaavaa!