|
Kävimme lauantaina kuuntelemassa Sohon Torwien konserttia Sigyn-salissa. Esitys oli upea! |
Nukun huonosti yksin. Olen tottunut Tiinan seuraan, yöt ovat paljon pehmeämpiä hänen vierellään.
Haaveilen ajasta, jolloin koti tarkoittaisi samaa osoitetta. Kaukainen, mutta tavoittelemisen arvoinen haave. Sitä aina kaipaa jotain, joka on lähellä, mutta kuitenkin sen verran kaukana ettei siihen ylety kurkottamalla.
Sain joululahjan. Todellakin. Joululahjan. Miia on hengissä. Postisedän kotiin kantaman, upean runokirjan sisäsivulla lukee päättäväisellä käsialalla ”Tuleva journalistikaan ei aina osaa elää ajan hermoilla. Hyvää joulua, beibeh!” :)
Hypistellessäni tätä teosta käsissäni tuli ihan ensimmäiseksi ikävä Miiaa. Sen jälkeen koin suurta mielihalua hypistellä jotain omaa tekstiäni vastaavassa muodossa. Tahdon saada aikaan jotain painettua. Vielä joskus.
***
Irakin sota poikii jos jonkinmoisia kansanliikkeitä. Mielenosoitukset jatkuvat ympäri maailmaa ja nettikeskusteluissa haetaan yhteyksiä George W. Bushin, Stalinin ja Hitlerin välille. Omituista, että kaikki tämä tuo mieleeni sodan lähihistoriasta, joka alkoi vuonna 1964 ja loppui 11 vuotta myöhemmin. Kuka tuonkin sodan voittaja oli? Sulaa hulluutta, sanon minä.
Sain
viimein valmiiksi kuvakollaasin
taannoisesta laivareissustamme.
Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Se saa tänne pieneen luukkuun
lukitun nörtin ajatukset kirmaamaan kauas koulutöistä, haaveisiin
siitä, että jäätkin pian lähtisivät.
Kevät.
Siihenkään ei toivottavasti ole enää pitkä aika kun jäät lähtevät joesta. Telakka-alueella käy jo kuhina. Pian alkaa se aika kun veneitä alkaa vähitellen ilmestyä laitureihin. Silloin taas kohtaan vanhat tutut pitkästä aikaa. Tämä kevät tulee nopeammin kun siitä ehtii nauttia.
Jos kaikki menee hyvin, meillä on tänään vapaa ilta. Ja huomenna. Sunnuntaipäiväksi haluaisin keksiä jotain kivaa, jotain merkityksellistä. Juuri nyt tuntuu siltä, että mikään ei voi pilata näin kaunista päivää. Olen hyvillä mielin.
Hän
on kirkastanut päiviäni tänään jo kahden
kuukauden ajan. Tai tarkalleenottaen kahdeksan viikon, kuten hän
itse totesi. Juhlan kunniasti söimme köyhyyttelybudjetilla, kävimme
saunassa ja katsoimme keskinkertaisen leffan. Yö kului ohjelmoinnin harkkatyön
kimpussa.
Päivisin
paistaa kirkas aurinko, yöt venyvät pitkälle aamuun. Tuntuu
kummalliselta olla yksin.
Pitäisi keskittyä koulujuttuihin, mutten jaksa. Nettijutut kiinnostavat enemmän, etenkin kaikki turhat sellaiset. Tai ainakin vähemmän tärkeät.
Sain viimein jo pitkään suunnittelemani postituslistan toimimaan. Jos joku lajoittaneista ei ole saanut ko. listan kautta postia, kannattanee ottaa yhteyttä sähköpostitse. Lähettämässäni kiitosmeilissä oli tietoa mm. Tukijoille suunnatuista lisäsivuista, lahjoituksista ja sen sellaisesta.
Olen yrittänyt muistella vuoden takaisia tapahtumia. En juurikaan muista niitä lukematta. Tasan vuosi sitten olin vielä yhtä yksinäinen ja onneton kuin reilu pari kuukautta sitten. Nyt olen onnellisuuden asteikolla yhdessätoista. Mikään ei voisi olla paremmin.
Ainiin. Kummallista. Tai ei niinkään kummallista, mutta hieman oudon tuntuista ehkä. Maria ja Tiina tuntevat toisensa. Tämä meidän pieni kaupunkimme, ja tuo Seinäjoenkin pieni kaupunki, on välillä ihan tuskastuttavan pieni.
Rakas sanoi yöllä jotain, joka jäi mieleeni.
- Kaikkien pitäisi olla yhtä onnellisia kuin me.
- Niinpä...
Öihin mahtuu vaikka mitä. Yöllä on helppo puhua, on helppo olla hiljaa ja on helppo olla lähellä. Yöt ovat parasta mahdollista aikaa.
Tänäänkin oli upea päivä. Söimme hyvää kotiruokaa, teimme koulu- ja työjuttuja, löhöilimme telkun ääressä ja nautimme vapaapäivästä.
Tänään marssittiin rauhan puolesta. Tiina tapasi ensimmäistä kertaa Sepon, Laurakarhun ja Saaratyttösen. Kulkue oli todella pitkä. Se mutkitteli lyhyiden kortteleiden välillä niin, että loppupäässä ei nähnyt alkupäätä ja liikenekin oli aika sekaisin sen aikaa kun kuljimme pääväyliä pitkin torille. Meitä oli kuulemma jopa kymmenentuhatta henkeä. Kulkueen alkupää huuteli kovaan ääneen rauha Irakiin, rauha Irakiin, mutta meidän korviimme kuulosti ihan kuin huuto olisi kuulunut rauha, kameli, rauha, kameli. Saara jäi lopulta toistelemaan mielikuvaa rauhankamelista. Hassua.
Eilinen laivareissu oli upea. Kaikki meni yhtä (rakastavaisten) kännitappelua lukuunottamatta tosi hienosti ja hauskaa oli. Kuvareportaasi matkasta on jo tekeillä :)
Tänään ne pässit sitten aloittivat. Pässit.
Kansanvalta tuntuu olevan vähän kyseenalaista nyt kun eri puolilla maailmaa tapahtuvat mielenosoitukset tulvivat tiedotusvälineisiin. Netissä liikkuu perinteiseen tapaan pilailuja aiheesta. Olisi ehkä kuitenkin hyvä muistaa, että sota koskettaa ihan oikeita eläviä ihmisiä. Perheitä, sukulaisia, ystäviä, rakkaita.
Jotenkin tympii se, että samalla kun tiedotusvälineet yrittävät vaikuttaa puolueettomilta viestintuojilta, puhtoisilta ja hyviltä, samaan aikaan suuret mediayhtiöt kilpavarustelevat panssaroituja ajoneuvojaan Irakissa jotta saisivat parhainta mahdollista uutismateriaalia myydyksi. Sodalla tehdään rahaa, mutta sen hinta on aika hirvittävä.
***
Tänne tuli kylmä. Aivan kuin luonto olisi aistinut saman pelon. Siitä huolimatta Förille raivattiin eilen liikkumatilaa, nyt se toimii taas. Varma kevään merkki. Wau!
Eilen
oltiin muutamien kääntöpiiriläisten kanssa nEuroviisuissa,
se oli aika hulvaton tapahtuma. Näytökset tosin kestivät vain
hetken, eik sen jälkeen porukka jaksanut hirveästi bilettää.
Hauskaa oli silti.
Tänään lähdetään laivalle. Ihan pian. Mukaan tulee kauhea määrä tyttöjä ja tietääkseni kolme poikaa. Jee :)
Sota on kaunis. Säälin noita ihmisiä, jotka jaksavat tapella.
<tinnu> (välihuomautus) uskomatonta, miten hyvältä tuntuu kaivata sinua, kultaiseni
Niin totta. Toisinaan hiljaisina hetkinä tulee mieleen lähimenneisyyden vähemmän hiljaiset hetket. Koin menneen vuoden aikana ehkä enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä sitä ennen. Paluu tavalliseen ja rauhalliseen arkeen on vieläkin vähän hämmentävää -- onko tämä ihan oikeasti totta?
Kuinka monena yönä olenkaan itkenyt tällaisten onnellisten päivien perään. Kuinka monesti olenkaan herännyt uuteen, kylmään ja tarkoituksettomaan päivään, ilman minkäänlaista suuntaa, kohmeisena yksinäisyydestä. Tällaiset onnelliset päivät tuntuvat niin taivaallisilta. Pienetkin asiat tuntuvat helposti suurilta. Jotenkin kummallista, että koen melkein syyllisyyttä siitä, että olen näin onnellinen. Ihan kuin noin pitkän ajan jälkeen en olisi sitä ansainnut.
Kunpa vain osaisin tällä kertaa olla mokailematta, ja kulkea oikeita polkuja. Kaikki tuntuu nyt niin hyvältä ja oikealta, en halua enää eksyä. Välillä oikein ihmetyttää, miten kiemuraisia polkuja sitä itseensä kulkeekaan epävarmuuden kuljettamana.
Vähän taas sellainen lähtöpisteessä-fiilis. Pitäisi löytää jotain vähän erilaista oman alan työtä. Mielellään vähän pidemmäksikin aikaa kuin kesäksi.
|
Parin minuutin pätkä päivän speksi-näytelmästä (23 Mt):
|
Vaaliliitto rakkaan kanssa. Aamusaunan jälkeen kokeiltiin vaalikoneita ja niiden tulosten perusteella valittiin ehdokkaat vihreiden listoilta. Päätin lopulta äänestää Ville Niinistöä, ja puhtaasti sen takia, että kotisivut vaikuttivat asiallisilta. Piti itseasiassa tehdä jonkunlainen musta lista muiden ehdokkaiden huonoista sivuista, mutta enpä kuitenkaan jaksanut. Tytön ehdokas pääsi eduskuntaan, mun melkein. Hyvä meidän puoli! :)
| ”omstart!” |
Käytiin katsomassa Akin Saaran teatteriesitystä tuossa kulman takana, Manillassa. Ensikosketus speksinäytelmään oli oikein iloinen. Kolmisen tuntia kestänyt näytelmä tarjosi ehdottomasta vastinetta seitsemän euron hintaisille lipuille. Omstartit jäivät hieman päälle. Ohessa esimakua uuden kameran videokuvausominaisuuksista!
Eiliset messut innoittivat uusia kesähaaveita.
- Mä haluun purjehtimaan.
- Niin mäkin. Mennään yhdessä.
-Joo!
Suomen Purjelaivasäätiö saanee jollekin reissullensa pari hakemusta lisää. Mahdollisesti.
Hämmästyttävää
kuinka hyvin toista ihmistä voi tulkita. Toisinaan hän
lukee minua kuin kirjaa. Oli aika, jolloin luulin sen olevan mahdotonta.
Luulin, ettei kukaan ikinä pystyisi siihen.
Luulin, että olisi mahdotonta löytää ketään,
joka osaisi oppia. Tai haluaisi.
Mainitsin eilen ensimmäistä kertaa rakkauden. Ei ole olemassa muuta sanaa, joka kuvaisi paremmin sitä miten paljon välitän ja mitä tunnen. Olenko taas tapani mukaan hätäilemässä, ei ole nyt oleellista, koska haluan luottaa tunteisiini. Tehdä juuri niin kuin tuntuu oikealta.
Hyvältä.
Meri
kutsuu 2003. Pitkästä aikaa perinteisesti kevään
ensimmäisillä venemessuilla. Saavuimme paikalle tapamme mukaan hieman
myöhään, joten saimme vaellella melko tyhjissä saleissa.
Puuveneosasto oli pieni, mutta kiehtova. Sukelluskamojen ja Tall Ship's Race
-infon lisäksi ei juuri muuta mielenkiintoista löytynytkään,
mutta olipahan hauska kokemus. Tyttö osti hassuja hajuja.
Enpä muista koska viimeksi olisin tällaisessa myllerryksessä ollut. Kiire onnistuu aina jotenkin salakavalasti yllättämään.
Upea viikko takana. Taas aivan uusi ja erilainen. Isä tuli pitkästä aikaa Suomeen, tosin vain hetkeksi. Sain samassa rytäkässä käyttööni auton, jälleen kerran vanhan fordinrutkun. Vaan iloinen tapahtuma tuo oli jokatapauksessa, nyt voi kulkea sellaisiinkin paikkoihin jonne bussilla on turhan vaikeaa tai hidasta mennä. Yritän jokatapauksessa pitää autoilut minimissä, saa nähdä miten siinä sitten onnistuu.
Tuntuu jotenkin hassulta, että Isä asuu nykyään suuremman osan ajasta Pärnussa kuin täällä Suomessa. Yhteydenpito on kuitenkin melkein samaa, mutta näiden lyhyiden vierailujen aikana sen oikeasti vasta huomaa. Lienee ikävää.
Kiireestä huolimatta Tiina on mahtunut jokaiseen päivään. Aina jollain tavalla. Lyhyetkin hetket yhdessä tuntuvat niin hyvältä, että suurikin uhraus tuntuu kannattavalta niiden puolesta. Nyt on taas edessä viikonloppu. Kasautuvat koulutyöt stressaavat, mutta ainakin tämä ja huominen päivä on taas lomaa kaikesta.
Vituttaa kun koneen temppuilusta johtuen nämä päivitykset menee säätämiseksi.
Hän on kaikkialla. Herää viereltäni, kurkistaa ovensuusta, pulisee seinän takana, tilaa hissin.
Menin
pitkän koulupäivän päätteeksi loikomaan sängylle.
Tuntui jotenkin hassulta. Kuuntelin hämärää ja mietiskelin
verkkaisesti. Mitäköhän nyt taas. Aivan. Makasin pedatulla
sängyllä. Joku on suoristanut tämän peiton. Rakas.
Ja tuon toisenkin.
Jännää.
Alan vähitellen kyllästyä näihin samanlaisiin viikkoihin. Kiire maalaa kaiken epämääräisen väriseksi, mistään ei oikein saa selvää. Koulutöitä pitäisi palauttaa kahden viikon sisällä niin paljon, etten halua edes miettiä koko asiaa. Onneksi asiat tuntuvat aina ajautuvan omille paikoilleen stressistä huolimatta.
Olo
on vieläkin aika kanttu vei. Ääni on mennyt möreäksi
ja kurkku on limainen. Huomenna pitäisi pitää suullisen
viestinnän luennolla puhe, siitä tulee varmasti mielenkiintoinen
urakka.
Onnistuin liukastumaan kylppärin lattialla, kaaduin selälleni tullessani saunasta. Tiina pelästyi enemmän kuin itse osasin, mutta ei onneksi käynyt kuinkaan. Kädet edellä tekniikkaa voisi vielä kyllä hioa - kyynärpää vaikuttaa pallomaiselta.
Koko viikonloppu on mennyt taas kuin siivillä. Perhe-elämään totuttelu tuntuu vähän turhankin helpolta. On paljon helpompaa keksiä tekemistä kaksin kuin kyyhöttää yksinään kolkossa yksiössä.
Yöt ovat parhaimpia. Saatamme jutella tunteja hämärässä, kynttilän valossa. Itkeä ja nauraa, keskustella vaikeistakin asioista. Useimmiten kuitenkin kevyemmistä. Öisin on jostain syystä aina helpompi puhua. Kaikki on helpompaa kun ei ole häiriötekijöitä ympärillä, on vain lämmin iho jota vasten painautua.
Hymyilen.
Rakas tuli lievittämään tuskaa. Nyt kaikki on taas hyvin. Hetken.
Elämä tuntuu rullaavan taas omalla painollaan. Asiat loksuvat paikoilleen stressistä ja kiireestä huolimatta, eikä edes tänä aamuna henkeä salvannut kurkkukipu onnistunut karkottamaan hymyä kasvoilta.
Olen rakastumassa uuteen ystävääni. Päivät ja yöt kuluvat enemmän tai vähemmän yhdessä, ajatuksiini hän on jo raivannut kokonaan oman nurkkauksen. Jokunen yö sitten itkin pitkästä aikaa onnesta. En enää muistanut miltä se tuntui, sanoin etten haluaisi ihan pian uudestaan unohtaakaan. Viimein mullakin on jotain kahdehtimisen arvoista, jotain mistä pitää kiinni.
Olin tänään rahiksella lähtöhaastattelussa. Meni oikein mukavasti. Juteltiin kummankin esimiehen kanssa mukavia ja setvittiin juttuja. Surullisenkuuluisa taksikorttiepisodikin tuli selvitettyä vielä viimeisen kerran, nyt kasvotusten. Lähdin toimistolta mukanani työtodistus ja taas jotenkin kumman haikea olo. Nyt olen taas turvallisesti tiskin tällä puolen.
Kaikki rahat tuntuvat menevän ruokaan. Lähinnä pikasellaiseen, kuten kebabiin.
Hieman turhan nopeaan nyt kuluvat nämä päivät. Lentävät selällään. Toivoakseni huomenna olisi vähän rauhallisempaa, edes hetki ajatella itseään paperille. Ehkä ei.
Puolet valtakunnasta pitkistä yöunista. Toiveunta.
Tiina on valloittanut mut. Ihan totaalisesti. Olen onnellinen.
Kiirettä pidellyt. Vähän turhankin kiirettä. Kaiken kustannuksella. Etenkin unen.
Vaude. Vaavi täytti kolme vuotta.
Eilen biletettiin. Mennyt kuukausi on ollut upea, sitä on hyvä juhlia. Nautin suunnattomasti eilisestä. Tanssia yhdessä ja erikseen, olla ystävien kanssa ja katsella toista tanssilattian poikki. Upeaa.
Olin tänään Lauran kanssa Mummin luona syömässä. Olen totaalisen saamaton kun pitäisi muistaa poiketa aina silloin tällöin. Elämässäni on aina ollut hyvin vähän vanhuksia. Taisin olla vasta neljän vanha kun isän isä kuoli, eli kasvoin käytännössä vain kolmen isovanhemman tietouteen. Äidin perhe asuu Harjavallassa, porin lähellä, eli mummulaan ei ihan jokapäivä voi lähteä. Isän äiti puolestaan asuu Turussa, mutta emme siltikään ole juuri sen enempää tekemisissä kuin satunnaisen harvoin.
Vanhusten ajatusmaailmat ovat mielenkiintoisia. Tänään vaan ei ollut yhtään sellainen olo, että olisin jaksanut kuunnella ryssien valtaamasta kaupungista, piraattikasettikartellista ja siitä miten hip hopparien kuteet ovat hirvittävä muoti-ilmiö joka onneksi pian menee ohi. Jotenkin silti pidän noista kaikista tarinoista. En koskaan jaksa kyllästyä juttuihin sitiä millaista joskus ennenvanhaan oli. Retroilu on kivaa.
Laurakin on paljon paremmassa kunnossa. On hyvä nähdä ihmisiä iloisina, tulee hyvä olo. Tämän suhdanteen toivoisi kestävän.
Tiina
lähti tänään kotikotiinsa Seinäjoelle. Edessä
on siis tuskainen muutaman päivän ero. Puhuimme taas yöllä
kaikenlaisia hassuja asioita meistä ja siitä, miten tuntuu pelottavalta
lähentyä toista askel askeleelta. Tuntee tuntevansa liikaakin, muttei
uskalla antautua tuolle tunteelle. Kuitenkin hiljalleen alkaa jo olla sellainen
olo, ettei tarvitse enää pidätellä mitään. Uskallan
hetkittäin myöntää itselleni kaiken sen minkä tunnen
ja toisinaan osaan myös näyttää sen hänelle. Tunnen
viimein saaneeni uuden mahdollisuuden.
Uusi näytös.
Menneet : Helmikuu >Tammikuu > Joulukuu
Vieraskirja - Satumaa - #Unessa.net