|
Turun Sanomat, Treffi-viikkoliite 30.10.-5.11.2003 Muutamia sanoja niille, jotka lukivat Aijasta ja allekirjoittaneesta kertovan jutun. Ensinnäkin; historiasta. Olen pitänyt kotisivuja verkossa vuodesta 1997. Pysyvää materiaalia on jäänyt edellisten sivujen perintönä arkistoon vuodesta -99 asti, ja Unessa.net syntyi maaliskuussa 2000. (Tänä vuonna juhlittiin 3v-synttäreitä.) Toisekseen, kuten täälläkin monessa paikassa lukee, kaikki palaute on erittäin tervetullutta. Positiivinen palaute on tietysti aina mukavaa, mutta pidän (oman kehitykseni kannalta) enemmän aiheellisesta ja rakentavasta kritiikistä, koska se auttaa kehittymään. Kolmanneksi, kuten olen monesti sanonut, nettipäiväkirja on huono nimitys tällaisille sivustoille. |
Olen kaikista tekemisistä huolimatta onnistunut aika täydellisesti unohtamaan koko vuorokausirytmi-käsitteen. Nukkumaan kun on väsy, herää kun ei enää ole, ei katso tekemisiään kellosta. On ylipäätään kohtuullisen vapauttavaa kun aamun ei tarvitse olla aamu. Toisaalta, on ymmärrettävää ettei tällaista rytmittömyyttä voi ehkä ylläpitää kovinkaan kauan. Silti, olen ylpeä suorituksestani.
Jos tuottavuutta mittaisi säännöllisesti päivittäin muutaman vuotta, uskoisin että käyrästä tulisi päivä- tai ainakin viikkotasolla aaltomainen. Nytkin on sellainen olo, ettei huvittaisi eväänsäkään liikauttaa, vaikka vasta eilen oli niin paljon energiaa että piti oikein pistää ylös mitä kaikkea ei ehtinyt tehdä.
Yleensäkin ongelma ei ole siinä mitä tekee, vaan siinä mitä on pakko jättää tekemättä. Pakko valita millä onnensa tai onnettomuutensa aiheuttaa. Välillä tuntuu siltä, että tuottavuus ei lopulta kannata; saman verran sitä saa palkkaa tai kiitosta huolimatta siitä kuinka paljon rehkii. Mutta toisaalta, itselle on paljon tärkeämpää se, että on saanut tehtyä jotain kuin se, että on saanut yhden aikayksikön kulutettua.
Hämmästyttävää kyllä, mutta olen lihonnut! Ensimmäiset 23 vuotta elämästäni ovat olleet lihotuskuurilla olemista ja toivomista, että josko jonain päivänä olisi edes puoli kiloa lisää, mutta nyt, ikäänkuin heti kun ei kukaan ole katsomassa, vyötäisilleni on kasvanut ihan oikea maha! Tiina on huomannut tämän puolen vuoden sisällä tapahtuneen muutoksen jo pidemmän aikaa, mutta itse en osaa oikein vieläkään uskoa sitä. Onkohan tämä mahdollisesti aikuistumisen (lue: lopun) alkua, vaiko kenties tilapäinen häiriö aineenvaihdunnassa, joka menee ohi aivan pian. Tai ehkä geenini seuraavat isän jalanjälkiä ja kohta taistelen laihduttamisen kanssa? Jännää.
Nokian
viimeisin tuotejulkistus
osui kohdalle yllättävään aikaan. Pahaa-aavistamattomana
ja vieläkin talven pakkasilla menehtyneen Palmin
kohtaloa surren, olin aika helppo uhri. Uudesta tulokkaasta löytyi kaikki
mitä olen PDA-laitteelta (niin, siis juurikin PDA-laitteelta, en niinkään
puhelimelta) halunnut: pieni koko, monipuoliset tiedonsiirtomahdollisuudet
ja toimiva sähköpostisovellus. Ja niinhän siinä sitten
kävi: illalla kaupan kautta.
Olen järkännyt tytölle perjantaiksi yllätystä. Monen päivän suunnittelut ja haavekuvat kolisevat kuitenkin viimemetreillä ihan typeriin juttuihin, kuten siihen, että hänellä olikin jo muita suunnitelmia. Kenties tästä vielä selvitään. Melko varmasti. Tai sitten ei.
Perjantaina käytiin Sohon Torwien levynjulkkareilla. Olin älyttömän väsynyt, mutta illasta tuli silti ihan mukava. Lähdimme Sakarin kanssa jatkoille Dynamoon, vaan eipä tuo biletyskunto oikein kestänyt. Ehkä ensi kerralla vähän pidempien yöunien turvin.
Tiinan setä täytti vuosia ja sukulaiset tietysti kokontuivat kaupunkiin juhlistamaan merkkipäivää. Saimme tämän myötä ensimmäiset yövieraat tänne uuteen kämppään ja tänään tutustuin taas moniin uusiin kasvoihin. Joitain alan jo hiljalleen tunnistamaankin.
On tärkeää, että tulee toimeen toisen ystävien, perheen ja sukulaisten kanssa. Tiinan kanssa näistä asioista ei tarvitse murehtia lainkaan: kaikki ovat mukavia. Pohjanmaan kulttuuri tietysti välillä hieman hymyilyttää, mutta mikäs siinä :)
***
T:
Sellainen pieni kuolaava otus olis kyl aika kiva...
V: Ai tykkäät ku sua kuolataan?
T: Ei ku mä haluisin semmosen oman
Lähestyn siis Maijan mallissa kohtaa kolme. Veikkaan, että viimeisten kahden vaiheen saavuttamiseen saattaa silti mennä vielä tovi. Enkä itseasiassa olisi ollenkaan suruissani, se lienee varmasti vain ihan hyvä asia.
***
Kun linkit menevät rikki. ”yes, i did break up with my man, he broke my heart (and i probably broke his, although i don't know exactly what he's feeling now as we're not really talking to each other)”, Jane kertoo kommenteissaan. Paria päivää myöhemmin hän kirjoittaa moottoripyöristä. Damn. En totisesti haluaisi olla Justin.
Käytiin leffassa pitkästä aikaa. Bad Boys 2 oli juuri niin hyvä kuin odotinkin, siinä oli perinteisen maukasta jenkkimättöä reiluksi pariksi tunniksi. Nauroin varmaan puolet koko leffan kestosta, eli ainakin hetkeksi sai unohdettua sen maailman murheet, jossa luodit eivät pysähdy peltitynnyriin. Täydet viisi tähteä nollausfunktiosta.
Eksyin lukemaan Ropellin kirjoituksia teinimuistoista. Tuntui niin tutulta, että oikein sydäntä riipaisi. Nuoren aikuisen elämä (siellä nyttemmin surullisenkuuluisassa Toivonlinnan lukiossa) oli hurjan jännittävää ja kokoajan tuntui tapahtuvan jotain. Olin itse aika hillitty tapaus. En juonut viinaa, en roikkunut missään jengeissä, enkä ylipäätään tehnyt juuri mitään typerää. Paitsi järkyttäviä puhelinlaskuja modeemilla surffaamisesta. Itseasiassa, monet kaveritkin olivat tosi nössöjä siinä mielessä, että niitä pahiksia oli yllättävän vähän. Potentiaalia kyllä olisi ollut ihan takuulla.
Lukiossa
ajelin ensin kevarilla. Ekan lukiokesän jälkeen tuli se ensimmäinen
oma auto. Pieni punainen pökötti (kuvassa on Ollin taidonnäyte,
meitsin auto oli sentään vähän ehjempi) oli monessa
mukana ja sai muutenkin melkoisen kovaa kyytiä. Tässä vaiheessa
jengi rupesi sitten sekoilemaan, ja minä myös. Ajokortit voisi suosiolla
myöntää vasta muutamaa vuotta myöhemmin, tai vaihtoehtoisesti
jonkun henkistä tasapainoa ja älykkyyttä mittaavan kokeen jälkeen.
(Tuskin läpäisisin moista vieläkään, -toim. huom.)
Auto toi kuitenkin sellaisen jännittävän lisän elämään, että se mahdollisti elämän etsimisen ihan oikeasta kaupungista vuoden jokaisena päivänä. Sosiaalielämä alkoi vilkastua ja pikkuhiljaa syntyi kuskirinkejä ja viikonloppureissuja baareihin. Hienointa oli se kun saatiin joku oman porukan puolituttu kuskiksi niin, että päästiin koko lössin kanssa samaan aikaan viihteelle. Vähänkö me pidettiin hauskaa.
Yksi viikonloppu muutti kaiken. Senhetkisen elämäni uusi aikakausi alkoi 22.1.1999 kun tapasin Sallan. Siinä keväässä oli paljon muutakin kuin sukellus ensirakkauden henkeäsalpaaviin pyörteisiin. Yo-kirjoitukset ja henkinen valmistautuminen armeijaan lähtöön. Samaisena keväänä alkaneet työt nousivat nopeasti tärkeäksi osaksi elämää, ja se onkin oikeastaan ainoa asia mikä sieltä asti on tähänkin päivään saakka säilynyt.
Voi, mitä aikaa. Oman elämäni summer of '69.
Silmät kirvelevät tenttipanikoinnin nostattaman verenpaineen voimasta. Ei vaan, ei se siitä johdu. Olo on itseasiassa varsin levollinen, luin hetki sitten läpi yön kestäneen pänttäämis-session taukopalaksi toiseen kurssiin liittyen hieman filosofiaa rationaalisen ja kylmän tietojenkäsittelytieteen kyytipojaksi.
Ehdin jo laskeskella päiviä siitä koska viimeksi olin ollut kavereiden kanssa baarissa ilman haalareita. Tuli sitten sekin putki rikottua perjantaina kun Lapa hilasi itsensä tanpereelta tänne etelän lämpöön. Oli ihan hauska ilta, eikä edes kovin kallis. (Suurehko kaiverrus seinähirteen: onnistunutta alkoholinkäyttöä!)
Totesin sen taas tänään; elän öisin. Hyvistä, tai ainakin lukuisista, yrityksistä huolimatta ”normaali” päivärytmi ei oikein tunnu sopivalta. Oikeastaan kaikki juontaa vain siitä, että päivisin on aina liikaa tekemistä ja vilinää ympärillä. Olisi nautinnollista jos voisi järjestää hiljaisia hetkiä sylikkäin rakkaan kanssa jokaiselle illalle.
Suunnitelmissa oli käydä viikonlopun aikana elokuvissa ja viettää aikaa kaksistaan, mutta leffaan asti ei keritty. Ehkä viikolla ehditään. Ehkä. Oli jokatapauksessa mukava viikonloppu. Riittävän rauhallinen ja rentouttava.
Miksi tässä kohtaa tuntuu aina siltä, että ”en mä jaksa sinne tenttiin mennä”?
Tasaista ylämäkeä
Kello tulee puoli kahdeksan. Istun jälleen kerran koko yön kestäneen uurastuksen jälkeen olohuoneen sohvalle katselemaan aamun kiireisten autojen välkehtimistä valoristeyksen yli. Koulu alkaa kahden tunnin päästä.
Hiljaisuudessa voidellun leivän päällä maistuva kylmäsavulohi ei oikein istu kuvioon. Teen aika usein niin, että ostan viimeisillä kahdella eurolla jotain sellaista mihin ei todellakaan olisi varaa. Saa unohdettua sellaiset huolet edes hetkeksi.
Tämä
ei ehkä aivan ole sitä, mitä joskus kuvittelin. Tarkemmin ajateltuna,
en oikeastaan edes muista mitä joskus vuosia sitten kuvittelin tai mitä
toivoin tulevaisuuden olevan. Olen pienestä asti haaveillut vain siitä
punaisesta talosta, vaimosta ja lapsista. Haaveilin niistä jo ala-asteella.
Jossain vaiheessa luulin pääseväni vähän lähemmäksi tuota idylliä, mutta se kupla puhkesi. Opin tuona aikana myös paljon muuta elämästä. Muun muassa sen, että työ ei ole aina pelkkää kokouspullan mussuttamista, ja etenkin sen, että oman ahdistuksen tai pahan olon purkaminen siihen ei ole yhtään sen terveellisempää kuin viinaankaan.
Idylli on siitä asti siintänyt tasaisen epävarmasti jossain sumuisen horisontin takana. Nyt olen ehkä ehjempi kuin koskaan, vaikka vieläkin kaikki on yhtä kaaosta. Ehkä sen vaan kuuluu olla näin, tai ehkä ei. Pääasia, että tälläkin kertaa sohvan pohjalta löytyi pelkästään positiivisia ajatuksia. Ylöspäin mennään!
Törmäsin jälleen kerran elävään todisteeseen siitä, miksi Sonera on Perseestä.
Uusi UFO: Aftermath on koukuttanut meitsin. Peli on piirteiltään wanhan legendan jatko-osa, vaikka monelta osin se ei tekijänoikeudellisista syistä vastaakaan alkuperäistä. Puutteistaan huolimatta peli on kuitenkin vanhalle ufoveteraanille äärimmäisen palkitsevaa ajantappoa. Rahat eivät siis menneet hukkaan, mutta monta hyvää työ- ja opiskelutuntia kylläkin.
Yhteiselon uusi piirre: kotibileet.
- Jos haluat pitää omille kavereille - esimerkiksi jätkäporukalle - bileet, joudut joko tyytymään siihen, että vaimoke puuhailee täällä samaan aikaan omiaan, tai vaihtoehtoisesti sumplimaan asiat niin, että toinen keksii illaksi tekemistä jossain muualla. (Ja sama toisinpäin: Jos toinen puoliskosi päättää järkätä bileet, olet itse joko loukussa sen illan, tai joudut järjestämään itsellesi muuta tekemistä ko. illaksi.)
- Kun kumppanisi lähtee viikonlopuksi kotikonnuilleen / lomamatkalle / kaverin luo / mihin vaan, kämppä on sinun! Nyt voi järjestää ”se läks pois”-bileet, jos ei muuten, niin ihan vaan sen vuoksi, että se on mahdollista. (Tälläkin on toki kääntöpuolensa: lähdet itse viikonlopuksi pois, ja tiedät että sillä aikaa järkätään bileet. Onko huusholli vielä ehjänä kun tulet takaisin? Tietokoneen näppäimistö tahmaisena kaljasta? Surround-kaiuttimessa kottaraisen kokoinen lommo? Mahahaava on ainakin kasvanut kolme metriä.)
Molemmista skenaarioista olisi maistiaisia luvassa joskus lähiaikoina. Tytön ainejärjestön bileet kuulemma pian, ja parin viikon päästä olisi lisäbiletilaa kun hän lähtee Seinäjoelle.
Sairaalassa käydessä tulee joka kerta huono omatunto kun ei ole saanut aikaiseksi vierailla useammin, mutta toisaalta hyvä mieli kun kerrankin pääsi tulemaan. Koko se miljöö tuntuu ahdistavalta. Käytävillä vaeltavat ihmiset näyttävät kuorilta joiden sisällä on rikkinäinen ihminen. Hiljaiset silmät kääntyvät katsomaan tuntematonta, ja lukematta, luit niistä enemmän kuin olisit halunnut tietää.
Uusi viikko ja uudet kujeet. Odotan tomun hieman laskeutuvan, vaikka tuskin se kiire mihinkään häviää. Sanan kohtuullisesta inflaatiosta huolimatta on edelleen trendikästä kun on kiire. Ja sitäpaitsi. Tänäänkin katsoin Oz:n, eli ei voi olla kiire. mot
Aamulla istuttiin työhistoriani ehkä merkittävimmässä palaverissa. Jälleen kerran tilanne, joka sai ajatukset mahdollisimman kauas koulusta ja opiskelusta. On vaikeaa taiteilla kahden polun välillä kun ruoho aidan toisella puolella tuntuu aina olevan ratkaisevasti vihreämpää, riippumatta siitä kummalta puolelta sitä tarkastelisi. Tänään töissä, huomenna koulussa, sitten taas töissä... Ja mikä ongelmallisinta, missään ei jaksaisi viihtyä riittävän pitkään yhtäjaksoisesti.
En
ole nähnyt kaiffareita ikuisuuksiin. Kun kaikki
aika menee yliopistolla, tai useimmiten kyllä ihan kotosalla, ja viikonloput
huinitaan jossain muualla kuin kaupungilla, käy niin, ettei yksinkertaisesti
tule oltua yhteyksissä. Työ- ja koulukiireet taitavat vaivata muitakin.
Kuten aina. Olen jo itseasiassa monena viikonloppuna haaveillut sellaisesta
”tavallisesta” baari-illasta ilman haalareita. Käsittämättömiä
haaveita.
Muutot ja muistot. Ongelmia. Tälläkin kertaa laatikoiden pohjalta ja kaappien kätköistä löytyi esineitä, jotka olivat onnellisesti unohtuneet paikoilleen tai tietoisesti kätketty jottei niitä tarvitsisi nähdä ja muistaa. Erityisen ongelmallisilta tuntuvat ainakin vanhat korut, erilaiset lahjat ja muut muistoiksi säilötyt pikkuesineet sekä valokuvat. Isohko kannellinen laatikko olisi poikaa.
Eilen
hemmoteltiin naapureita hyvällä musiikilla ja iloisella puheensorinalla.
Yksi ei tykännyt.
Sakari, Aki, Saara, Pyry, Elina ja Ville vastasivat kutsuun ja loihtivat itsensä mukaan bileisiin. Sykeröporukan seurassa on aina hauskaa, ja tällä kertaa tytötkin pääsivät mukaan. Kuten hyvien bileiden jälkeen kuuluu, tänään oli useammallakin pilettäjällä hieman vaikeuksia tuon koulunkäynnin kanssa... Viikonlopusta tulee taas työntäytteinen, joten oli kaiketi ihan hyvä veto ottaa pieni irtiotto tähän väliin.
Jo melko pitkään tuota myllerrystä seuranneena, olen hieman tolaltani Janen ja Justinin erosta. Jos joku parisuhde on koskaan näyttänyt silmissäni kauniilta ja kestävältä, se oli juurikin tuo. Vaan eipä ole enää. Justinin kynnys itsesensuuriin on laskenut ajan myötä melkoisesti. Ehkä laaja yleisökin pakottaa siihen, mutta on jokatapauksessa ollut hieman kummallista seurata tuota kuviota. Ensin linkkien vaivihkainen poistuminen etusivu(i)lta, sen jälkeen muutamia hämmentyneitä kommentteja rohkeimmilta lukijoilta, lopuksi runollisesti muotoiltu vastaus. Tuntuu oudolta, että olen kokenut täsmälleen vastaavaa itse. Sarjassamme ”asioita, joita ei koskaan haluaisi kokea”.
Nyt on rakennettu vessan kulmaan uusi hylly ja kaiuttimille telineet. Romuvarastoon koottu kaksi halpahyllyä ja olohuoneen nurkkaan CD-teline. Eteisessä ja keittiössä on jo lamputkin katossa ja vihoviimeisen muuttolaatikonkin kannoin pois tätä lattiaa valtaamasta. Niin, ja saunassa on uusi kiulu, kauha ja lämpömittari. Edistystä, sanoisin.
Melkein koko päivä meni loihtiessa pienistä palikoista hieman suurempia kokonaisuuksia. Fyysisen tekemisen sijaan sydäntä lämmitti tänne kotiimme kokoontunut perhe, joka oli taas pitkästä aikaa koossa koko konkkaronkka. Vaikka ilta olikin melko työntäyteinen, se oli silti rauhoittava. Saunassakin käytiin.
On se vaan hieno asia. Perhe.
tuomaansillalta tänään
En muista koska syksy olisi viimeksi tuntunut näin hyvältä. Ehkä ei koskaan. Minulle se on useimmiten merkinnyt vitutusta ja luopumista. Sitä kun yksikään vaate ei ole tarpeeksi lämmin, ja kun aamulla jännitetään onko jää saartanut veneen yön aikana. Tänään luopuminen on eteenpäin katsomista, vaatteet riittävän lämpimiä eikä jäistä tarvitse murehtia. Tänään ei tarvitse olla yksin.
Juuri ja juuri riittävän pitkä viikonloppu, jotta ehti hetken rauhoittua. Hulina alkaa taas huomenna, nämä ovat niitä hetkiä kun ei malttaisi mennä nukkumaan tietäessään mihin sitä joutuukaan heräämään.
Uuden kodin hankintalistalla on heti alkuviikoksi vaikka mitä:
- Pari romuhyllyä
- Neljä kattovalaisinta
- Saunatarvikkeita
- CD-hylly(jä)
- Puutavaraa yhteen hyllyyn sekä neljään kaiutintelineeseen
Kello käy tänäänkin omia aikojaan. Viikonlopulle on suunniteltu omaa aikaa, pitkän odotuksen jälkeen hieman sellaisia hetkiä ettei tarvitse miettiä töitä eikä koulua. Tällainen ylikierroksilla toimiminen ei pidemmän päälle oikein toimi.
Menneitä
:
Syyskuu > Elokuu
> Heinäkuu > Kesäkuu
> Toukokuu > Huhtikuu
> Maaliskuu > Helmikuu
>Tammikuu > Joulukuu
Lähetä palautetta! tai jupise Satumaahan! :)