Hän on muuttanut minua. Hiljainen koti ilman häntä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. En sytyttele kynttilöitäkään -- hän tekee sen ensin. Työntäyteiset päivät saavat hiljaisimpina hetkinä mietiskelemään minne olen matkalla. Nyt, kun hän on täällä, sillä ei enää tunnu olevan merkitystä.
Olen kotona.
Ei, en pidä itseäni yhtään sen parempana. Elämänkatsomukset tässä vain sotivat, se kai lienee ihan laillistakin? Eikä edes tarvitse tappaa ketään.
Kun ainoa yhteys läheiseen on kolmetoista minuuttia puhelimessa kerran viikossa, ja sekin melkein kokonaan työasioiden setvimiseen, välimatka tuntuukin äkkiä todella pitkältä. Ikävä on se sana, joka kapuaa monesti huulille kun seuraan syksyn kylmettämän sateen vaellusta pitkin ikkunaa. Olisin itsekin niin mieluusti jossain lämpimässä.
Puhuin pitkästä aikaa Miian kanssa puhelimessa. Laskettiin, että edellisestä kerrasta on jo kuukausia. Jos olisi joskus mahdollisuus, haluaisin lähteä Jyväskylään opiskelemaan käytettävyyttä. Never gonna happen, mutta ajatus on ainakin ihan iloinen :)
Turkkari uutisoi monen muun median kanssa Tony Halmeen tulleen uskoon. Olen aina ollut sitä mieltä, että mies on tyhmä, mutta että noinkin tyhmä, sitä en ehkä olisi uskonut. Toisaalta, mikäli uskoon tuleminen tarkoittaa (kuten olettaisin) kristinuskoon tulemista, sehän sopisi miehelle hyvin. Dogmeihin perustuva, vähemmistöjä syrjivä uskonto, jonka historia rakentuu lähinnä tappamisen ja verenvuodatuksen varaan, on juuri omiaan henkilölle, jonka älykkyysosamäärä kilpailee samassa sarjassa kengän koon kanssa. Onnea valitsemalleen tielle. (Ps. Tony: Siltä varalta, että tulet järkiisi)
On jännää lähteä hetken mielijohteesta heselle kahden aikaan yöllä ja huomata, että ainoa ero päivään on se, että autoja ja ihmisiä on vähän vähemmän. Talvi on kyllä kummallista aikaa.
Näen
punaista. (Tai oikeammin jonkinlaista punaisen ja oranssin sekoitusta. Se
kuulemma muuttuu vielä.) Rakkaani värjäsi eilen hiuksensa.
Suuri Muutos (tm) tuli sittenkin. Olemme nähneet eilisen jälkeen
ehkä yhteensä 15 minuuttia, enkä tunnu tottuvan tähän
ollenkaan. Aivan kuin joku tuntematon punapää tepastelisi kodissamme
tullen aina välillä halaamaan ja suutelemaan.
Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä kun tapasin ensimmäisen kerran rakkaan ystäväni Veeran. Se oli sunnuntai, ja minä olin mustan syksyn jälkeen pitkästä aikaa onnellinen. Hurjaa, että siitä on jo kolme vuotta. Ja toisaalta ihan uskomatonta kuinka paljon ihminen voi kolmessa vuodessa muuttua: kuin olisin kokonaan eri ihminen. Viikonloppuna olisi Veeran ja Lapan tuparit, en tiedä ehdimmekö tai pääsemmekö tulemaan. Olisi kyllä mukava nähdä.
Sara kirjoittaa palautteessaan miten omituista on tutustua tuntemattomaan henkilöön monella eri tapaa.
... Sokerina pohjalla olit syksyllä Ylex:n haastateltavana, vau, kuulin sun äänen livenä.
Tosiaan, onhan tämä touhu venynyt jo yli eri medioiden. Entisen uusmeedioyrityksen sanoin; monikanaviestintää.
”Levollisuus siitä, että toinen on vieressä” on hyvä ilmaus. Tämä viikonloppu on ollut juurikin sitä. Levollista, vaikkakin työntäyteistä. Ja yhdessä olemista. Yhdessä ja erikseen.
Aki täytti tänään 25. Son niinku aika paljon. Neljännesvuosisata nälkää ja kärsimystä. Etenkin nälkää. Ja kärsimystä. Mahdankohan itse jaksaa noin pitkään?
Kas. Näytänpäs tässä aika hassulta kun ei oo partaa.
Tällainen ”normaali” arki on loppujen lopuksi aika tylsää. Mitään suuria muutoksia ei ole odotettavissa pitkiin aikoihin, ja edellisestäkin alkaa olla jo tovi. Eniten kaipaisin suurempaa itsekuria koulu- ja työtöiden tekemiseen, niissä kun jokatapauksessa olisi hurjasti päämääriä ja haastettakin vaikka millä mitalla.
Ja jouluvitutus senkun kasvaa. Tänään oli maassa lunta. (Näin ikkunasta)
Niin, ja Utu sai uuden kodin.
Tämänpäiväisen kaupunkikierroksen jälkeen tuntuu entistä vahvemmin siltä, että sisälle linnoittautuminen on tähän vuodenaikaan paras tapa välttää vitutusta. Isän ”ihan ok-ilmat, +20 ja silleen” -lausunnot eivät nekään varsinaisesti helpottaneet. Typerintä on silti se, että tuskin viihtyisin missään muuallakaan. Tämähän on sentään Suomi.
Vanhetessaan sitä huomaa kuinka ihoon jää merkkejä kasvamisesta. Muistan, kun joskus pienenä poikana kummastelin papan ryppyistä ja laikukasta ihoa. ”Ne on elämisen jälkiä”, sanoi pappa. Vielä silloin en ymmärtänyt miten ihmeessä elämä saattoi jättää merkkinsä toisen iholle.
Muutamaa vuotta myöhemmin kaaduin vastavaletulla betonilattialla lojuneen kolmikulmaisen laastilapion päälle saaden ranteeseeni pari senttiä leveän ja melko syvän haavan. Haavan parani komeaksi arveksi ja niin minussakin oli jo elämän jättämiä merkkejä. Nykyään niitä alkaa olla jo melkoinen kokoelma. Pikkupoikana kasvatettu arpi tuntuu vallan kutistuneen, muistoissa se on paljon surempi.
Henkinen minä on vuorattu paljon paksummilla arvilla. Se muistaa niin paljon. Paljon enemmän kuin iho. Joskus toivoisi voivansa kasvaa ulos vanhoista muistoistaan, mutta silloin ei osaa ajatella asiaa niin, että ne ikävätkin asiat kuitenkin määrittelevät sen mitä olemme tänään.
Ei, en minä niistä luopua haluaisi.
Tämäkin viikko alkoi yhtä hektisesti kuin pari edellistä. Jossain vaiheessa sitä on jo tottunut siihen, että kömpii sängystä suoraan koneelle, alkaa töihin, ja myöhään illalla kömpii takaisin sänkyyn. Jos ehtii tai muistaa, jossain vaiheessa ehkä syö jotain välillä.
Tiina tekee samaa sillä erotuksella, että hän käy melko säännöllisesti koululla luennoilla. Olisihan niitä luentoja mullakin, mutta ei sinne jaksa yhtä tai kahta tuntia varten raahautua. Ei ihme, että työt ja niiden ajoittainen sosiaalisuus kiinnostavat.
Kuvittelin perhe-elämän olevan vähän erilaista. Tiesin kyllä, että syksystä tulee kiireinen ja sitä rataa, mutta tämä höykytys nujertaa aina välillä. Keväällä sitä on tyytyväinen olo jos/kun on tullut tehtyä jotain, mutta tähän syksyn harmauteen kaipaisi enemmän yhteisiä hetkiä rakkaan kanssa muutenkin kuin näppäimistöt napsuen selät vastatusten työhuoneen hämärässä.
Kiireestä huolimatta koko tämä syksy on ollut paljon tavanomaista iloisempi, se on suuri plussa. Välillä sitä pysähtyy miettimään kuinka hienoa se onkaan kun arkiset murheet ovat jo näin pieniä. Ja onhan sitä aina leffoja joita katsella ja tenttejä joista luistaa. Vapaus on puoli ruokaa.
Usein käy niin, että saan mieleeni ajatuksen josta suunnittelen myöhemmin kirjoittavani, mutta joka onkin autuaasti unohtunut siinä vaiheessa kun pääsee istahtamaan paperilehtiön tai koneen ääreen. Onneksi voi aina jaaritella tylsiä jokapäiväisyyksiä.
Tiinan äidin oli tarkoitus tulla visiitille viikonlopuksi, vaan eipä hän tullutkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonlopun suunnitelmat, joita ei oikeastaan vielä edes ollut, menivät uusiksi. Tietysti myös sitä, että nyt ei tarvitse jännittää rakkaan anoppiehdokkaan tuomiota huushollistamme.
Lähdimme
illalla paariin. Uusi Sokeri
vaikutti juuri sellaiselta kuin odotinkin. Moderniin kuosiin kääritty
sama vanha ravintola, joka yrittää tarjota vähän kaikkea
kaikille. Uuden sisustuksen ilme oli mielestäni onnistunut, mutta se
ei ehkä yksinään kuitenkaan riittäisi houkuttelemaan paikalle
uudestaan. Trendimestojen hinnat ovat myös aika törkeitä: vedestä
sai pulittaa 80c (melkein viisi mummonmarkkaa!) ja sidu maksoi alakerran tiskillä
4,30e ja The Cown puolella 5e. Näillä hinnoilla pidättäydyn
kyllä ihan mielelläni noissa opiskelijabileissä...
Syksy saa aina esiin elämän pimeät puolet. Varjot ja märän asfaltin, jota ei ilkeä koskettaa. Kengät tallaavat katuun kuolleita lehtiä, jotka tuntuvat yhtä elottomilta kuin miltä itsestä tuntuu. Keskiviikkoaamuna kolmannen torkun jälkeen kun urhea kännykkäparka yrittää vielä kerran. Turhaan.
En ole koskaan pitänyt aamuista. Syksystä vielä vähemmän. Nyt alkaa olla taas se aika kun jengi alkaa puhumaan joulusta ja sen odotuksesta. Helvetti. Jouluvitutuskalenteri aukeaa aivan pian.
Onneksi sentään on bileitä, jotta ei tarvitse mennä rikki loskaan, pakkasaamuihin eikä niihin kahteen ylimääräiseen vaatekerrokseen, joita ei tarvitsisi jos eläisi jossain sellaisessa maailman kolkassa joka oikeasti soveltuisi ihmiseläimelle.
Muuten, olen onnellinen.
Sunnuntaina oli isänpäivä. Tänä vuonna isä on kauempana kuin aikoihin. Pitkät etäisyydet huomaa vasta noina päivinä kun olisi mukava olla yhteydessä jollain muullakin tapaa kuin sähköisin viestimin. Onneksi nuo etäisyydet eivät ole millään tapaa sidoksissa henkiseen välimatkaan.
Kelalta tuli päätös, jossa luki Puolisonne: TIINA MARIA. Rakkaani noteerataan papereissakin. Wau.
Jo eilen tuli ikävä. Tai se kyllä kummitteli jo perjantaina. Rakkaani matkusti pitkästä aikaa Seinäjoelle katsomaan vanhempiaan ja tapaamaan vanhoja kavereitaan. Tytöt kaipasivat kuulemma minuakin sinne. Uuh, olen otettu.
Se on yllättävän mukava tyttöporukka. Yllättävän lähinnä siksi, etten ole oikein tottunut tyttöporukoihin. Toisaalta mistäs minä tietäisin vaikka siihen kuuluisi poikiakin, mutta kuitenkin. Jutuista ja olemuksesta tulee heti mieleen nuoruusvuodet Piikkiön provinssissa, josta katsottuna tämä kaupunki oli niin lähellä mutta kaukana. En ole kaivannut niitä aikoja hetkeäkään.
Pari
edellistä päivää viiletti kohtuullisen suunnittelemattomasti
ohi. Torstaina oltiin ISTUCS-risteilyllä seminaarissa, sieltä tietysti
jatkoille bilettämään, ja perjantaina biletettiin ensin jätkäporukalla
ja loppuillasta eksyttiin jatkoille Dynamoon.
Ulkona on sen näköistä, että on parempi pysytellä sisällä. Näin olen myös tehnyt. Töitä, koulua, töitä.
Uusi
puhelin innosti tekemään sitä hyödyntävän
blogin. Arki:Mobile on nyt toiminnassa.
Päivitystahti on vielä ihan auki, mutta kai sekin ajan myötä
selviää.
Elämyksiä. Taas niitä päiviä kun kaikki mitä teet menee pieleen. Energiamäärä joka patoutuu turhautumiseen kuuden-seitsemän tunnin yhtäjaksoisen säätämisen aikana on valtava. Ja kun käsillä olevan tehtävän ratkaisu ei tänä aikana ole lähentynyt piiruakaan, sitä tuntee itsensä hyvin pieneksi ja sureaksi olioksi. Toisaalta hyvin pienikin onnistuminen saattaa siinä mielentilassa johtaa varsin euforisiin tuntemuksiin.
Turhautuminen
tietysti säteilee kaikkialle. Ja kun tässä on jo hyvän
aikaa oltukin varsin iloisia, niin nyt on kaiketi taas tappeluiden vuoro.
Eilen ei kuitenkaan tapeltu, päinvastoin. Halusin hetkeksi ulos tavanomaisista
kuvioista ja vein rakkaani tavanomaisesti ensin syömään ja
sen jälkeen leffaan. Ruoka oli maittavaa ja leffa oli taattua Tarantino-laatua.
Mukava ilta.
Menneitä
:
Lokakuu > Syyskuu
> Elokuu >
Heinäkuu > Kesäkuu
> Toukokuu > Huhtikuu
> Maaliskuu > Helmikuu
>Tammikuu > Joulukuu
Lähetä palautetta! tai jupise Satumaahan! :)