Torstai, 31.1.2002
[20:30] <Katrah> ville näitä hetkiä ei
saa hukata..
Noin hän sanoi ja tästä päivästä muodostui elämäni ehkä hienoin päivä tähän
mennessä. Kuvailu on paitsi mahdotonta, myös mahdotonta. Siksi en sitä aio sen
enempää tehdä... :)
[09:30] - En saanut unta. Kieriskelin tunnin sängyssä kuin
ajopuu merellä. En osaa olla miettimättä miksi juuri nyt on näin paljon asioita
murehdittavana, olen aivan liian väsynyt tähän kaikkeen tällä hetkellä. Nousin
sängystä ja paistoin aamipalaksi ranskiksia uunissa. Tylsää kun ei ollut mitään
muuta.
Äiti toi kuuden aikaan työmatkallaan vähän vuodevaatetäydennyksiä.
Kun kerroin, että aion myydä autonromuni pois ja ostaa pesukoneen, kuulin että
isä oli ajatellut moista jo joululahjaksi mutta ”ei sellaista saa ostaa
kun mä haluun pesta pyykkiä” äiti sanoi. Perin kummallista, ettenkö sanoisi
:) Perhe on yksi tärkeimmistä voimavaroista juuri tällaisina hetkinä, vaikkei
sitä sanoin koskaan tulekaan ilmaistua. Ei sitä tarvitse.
En saa ajatuksiani irti hänestä. En ole koskaan
elämässäni toivonut muunlaista todellisuutta kuin nyt. Toivoisin, että kaikki
olisi toisin. Toivoisin, että kaikki olisi kuin sellaisesta unelmasta, jota
kaikki ihmiset kasvattavat mennessään iltaisin yksinäisinä nukkumaan. En tiedä
saisinko ajatella tällaisia, mutta se ei oikeastaan kiinnostakaan. Ei enää.
Tämä on kamalan ahdistavaa.
Keskiviikko, 30.1.2002
Elän näitä päiviä lyhyinä hetkinä. Joskus tuntuu, että yksi hengenveto voi
muuttaa kaiken mustasta valkoiseksi ja seuraava taas takaisin. Ei tämä ole sellaista
elämää, mitä tavallinen ihminen osaisi elää, elämän kuuluu olla rauhallista
ja vakaata.
Samaan aikaan kun Satumaassa
puhuvat pettämisestä, minä petän itselleni ennen niin tärkeitä periaatteita.
En tiedä onko tämä tunne saanut minun tekemään tämän kaiken, onko se hänessä
vai onko mulla itselläni vain ollut tarve kokea jotain tai muuttua. Oli miten
oli, tämä epävarmuus satuttaa enemmän kuin tuhat sanaa.
Kaikki olisi niin paljon helpompaa jos olisin osannut olla tuntematta. Päätöksiä
on helppo tehdä ilman tunteita. Kyllä. Ei. Miten se voisi kiinnostaa jos kaikki
tuntuu samalta tai mikään ei tunnu miltään? Sekin helpottaisi, jos osaisi tuntea
vihaa. Tai jos osaisi itkeä tämän kaiken pois yksinään täällä hämärässä loputtoman
huminan keskellä. Mutta ei. Minä en osaa kuin odottaa.
Kaikki tapahtuu aina huomenna. Ja huomisiin olen tuhlannut elämästäni jo ties
kuinka monta päivää. Kaikki on pois siitä kun vannoin itselleni etten enää koskaan
sorru mihinkään tällaisiin typeryyksiin lukemisen kustannuksella ja... tässä
sitä taas ollaan. Jollain tapaa uskomatonta. Itseasiassa tämä kaikki voisi olla
myös merkityksellistä. Se olisi sitä silloin, jos tällä tarinalla olisi loppu.
Tai edes juoni. Tai edes käännekohta. (Sellainen käännekohta, joka ei enää vaihtuisi
takaisin entiseen seuraavassa luvussa).
Mut ehkä huomenna sitten...
Tämä päivä oli kyllä periaatteessa ihan hyvä päivä. Poislukien iltaa tämä olikin.
Sain jopa luettua taas pitkästä aikaa, mutta
nyt sitten taas pääsin tähän mainioon ”eihän tällaisessa horkassa voi edes
ajatella”-fiilikseen. Loistavaa.
Justinilla on onneksi oudompia
ongelmia kuin minulla...
Tiistai, 29.1.2002
Tajusin tänään, että minuun on varastoitu uskomattoman suuri määrä rakkautta.
Toisinaan se huokuu minusta kuin tuosta pastoriystäväni viehättävästä naisesta
joka on kuin elävä iloisen hipin ilmentymä, toisinaan taas ahdistun kun en osaa
enkä voi kohdistaa sitä mihinkään. Olen ikävöinyt tänään kaikkia rakkaitani.
Ihan kaikkia. Tahtoisin kerätä ne kaikki saman katon alle ja pystyttää sinne
oman kommuunin :) Varsinkin niitä kaukaisia ystäviä näkee aivan liian harvoin.
:(
Tapasin Katrinan tänään.
Vaelsimme läpi loskaisen kaupunkimme WA-museoon
katsomaan Juban Viivi&Wagner näyttelyä sekä Kaj Stenvallin näyttelyä. Kummatkin
oli tosi upeita! En muista koska viimeksi olisin tuolla käynyt, siitä on ihan
luvattoman kauan jokatapauksessa. Ammensinn Katrinasta energiaa kuin kuiva pesusieni,
en kertakaikkiaan osaa kuvata sanoin sitä tunnetta. Viihdyn hänen seurassaan.
Cosmic tarjosi päivällä mukavan rauhallisen, yllättävästi savuttoman, paikan
jutella. Ilmassa raikui Lemonatorin railakas The Waltz ja kaikki tuntui siltä
kun olisimme käyneet siellä jo vuosia. Ehkä jonain päivänä, mutta nyt tämä kaikki
on vielä niin uutta. Tiedän silti, että olen löytänyt uuden ystävän ja se tuntuu
hyvältä :)
Jottei päivä olisi ollut liian täydellinen, jouduin koskemaan tuohon autonrämään.
Taas. Olen kerryttänyt niin paljon vihaa sitä kohtaan, että keskikokoinen lentokonepommi
olisi pientä tämän purkauksen rinnalla. Pidän bileet sinä päivänä kun pääsen
tuosta eroon =P
Sunnuntai, 27.1.2002
Irssailu on kivaa. Loin viikonlopun aikana jälleen yhden botin
lisää ja tein #Unessa.net -kanavalle automaattisesti
15min välein päivittyvän lokisivun.
Ei siihen viikonloppuun sitten juuri muuta mahtunutkaan. Lauantaina keksin
kaiken synkistelyn keskellä alkaa rippaamaan ämpeekolmosia omista levyistäni
tänne koneelle. Yllättävän hyvä idea minulta, sanoisin. Sain viikonlopun aikana
kasaan kourallisen levyjä ja uuden
ihqn soittolistan, joka toivottavasti kasvaa ajan mittaan koskemaan koko
levykokoelmaani. Tämä kone vaan on pirun hidas. Parhaimmillaankin noiden kaikkien
levyjen rippaaminen vie kuukausia :(
Olotilat vaihtelevat iloisen toiveikkaasta ylimasentuneeseen apatiaan. Vaikka
kuinka yrittäisin, en millään osaa sopeutua enää mihinkään. En osaa olla paikallani,
en osaa pysyä liikkeessä. Niinpä olen vain jatkuvasti hermostunut ja hortoilen
päättömästi edestakaisin vailla suuntaa. Kuulostaa juuri siltä, mitä projektipäällikön
kuuluukin tehdä, eikö vain?
Kaikki menee naurettavuuksiin. Minä menen naurettavuuksiin. Seppo ilmaantui
yöllä irkkiin ja me juteltiin tästä kaikesta. Hyvältä ystävältä kuten Sepolta
saa aina jotain positiivista, jotta osaa jaksaa eteenpäin. ”Mut anna
kuule asioiden aueta omalla painollaan, älä suunnittele liikaa, se on se ainoa
neuvo mitä mä heitän”, hän sanoi ja hävisi pimeään yhtä nopeasti
kuin ilmestyikin. Tosiaan. Tälleen kun on viikonlopun (ja suurimmaksi osaksi
viikotkin) yksin neljän seinän sisällä ilman kunnollista tekemistä (pl. työt
ja lukeminen) ei ole oikeastaan muuta ajattelemista kuin pohtia ja miettiä tulevaa.
Ja sitten sitä aina tekee ihan liikaa. Minkäs sille nyt voisi.
Kaikki on niin raivostuttavan ennallaan. Mikään ei
kuitenkaan ole! Siitä on vasta viikko. Silti tuntuu
siltä, että olisin elänyt tätä puoli elämääni. Hassua.
Perjantai, 25.1.2002
”Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä
mitä sen on väliä kun olet niin lätkässä
että sinulle riittää kun hän tulee käymään
edes silloin kun tykkää
vaikka antaa paljon vähemmän kuin sinä”
Tero Vaara kirjoitti tuon seuratessaan lukiossa joidenkin ystäviensä kokemuksia.
Hassua, mutta juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin ollut pääosassa jossain halvassa
nyyhkyleffassa. Pääosa olisi muuten ihan jees, mutta sisimmässäni tunnen häpeää
siitä, että annoin itseni tuntea vaikka tiesin mitä voi tapahtua. Edelleenkin
maksaisin kokemastani paljon enemmänkin kuin vain särkyneen sydämen, muttei
se silti tarkoita sitä etteikö satu.
Jollain kummallisella tavalla kerjään aina verta nenästäni. En oikeastaan edes
voi sille mitään - enkä välttämättä haluakaan, se vaan on mun tapa tehdä asioita.
Hypätä täysillä mukaan ja katsoa mitä tapahtuu. Itseasiassa mitään ei ole vielä
kaiketi tapahtunut, mutta olen oppinut luovuttamaan optimistisista ajatuksista
aikojen mittaan. Harmi vain, että se ”prepare for the worst”-osuus
siitä lorusta unohtui johonkin matkan varrelle...
Koko päivä on ollut älyttömän työtaakan ohella pelkkää musiikkihoitoa. Samuli
Putro, Tero Vaara ja B.B. King. Resepti tämän miehen sydänsärkyihin ja toimii
110% varmuudella. Päivällä nuo lähinnä ajatuttivat, mutta näin illalla ne jo
koskettaa. Myllerryksen keskellä keksin jostain, että haluan kaikki levyni koneelle
ja rupesin rippaamaan eniten kuuntelemiani levyjä koneelle. Päivän aikana on
tullut kuutisen levyä ripattua, tällä tahdilla tähän menee pieni ikuisuus...
Tuntuu uskomattoman rikolliselta tällainen asioiden demoaminen. Joku kosminen
pilailija päätti näyttää minulle, että se mihin olen koko elämäni vakaasti uskonut
on oikeasti olemassa. Kuin kissa ja narukerä. Mutta kyllä minä olisin
sen muutenkin uskonut!!! ”Ähäkutti!” ne sanovat ja hykertelevät
kosmisissa valtakunnissaan tuntien suurta mielihyvää siitä, että pienten ihmisparkojen
elämät on ihan sekaisin.
Olen varma, että tämä teoria pitää paikkansa...
|
Torstai, 24.1.2002
Sykli alkaa palautua, mutta vaihtelut ovat vähintään
kummenkertaisesti (ellei sata) normaalia suurempia. Olo on kuin kohtuutehokkaan
pesukoneen linkousohjelmassa.
Tänään oli yksi elämäni pelottavimmista päivistä, monessakin
suhteessa. Jollain tapaa ironista sekin, että nyt kun tapahtuu kaikenlaista
niin osasta en uskalla puhua ja osasta en saa. Monesta asiasta ei tosin
halutakaan puhua. Ei ollenkaan. Mutta kun puhuminen auttaa. Tai siis kirjoittaminen
tässä tapauksessa. Asioita ei edes tarvitse sanoa ääneen, kunhan ne kirjoittaa
ylös.
Päällisin puolin kaikki näyttää varmasti seesteiseltä jälkimainingilta
edellisten päivien myrskyjen jälkeen. Kaikkea muuta. Mutta pinnallinen
elämä sitä tosiaan ehkä on. Taas sitä hymyilee palvelupisteissä vaikka
ei hymyilytä pätkääkään, nauraa ihmisten jutuille puhelimessa vaikka oikeasti
tekisi mieli itkeä ja tämä ”koti” tuntuu taas yhtä kolkolta
ja ylmältä kuin ennenkin.
Pelkään. Tiesin, että pelkään
tässä vaiheessa, mutten enää muistanut kuinka pelottavalta se tuntuu...
Pelko. Mitä jos asiat meneekin jotenkin väärin? entä jos kaikki onkin
vain kuvitelmaa? Kuvitelmaa ei ole kuin ehkä tulevaisuus, mutta pelottaa
silti ajatella sen toteutuvan jollakin tavalla väärin. Väärinhän on siis
tässä tapauksessa kaikki se mitä en itse halunnut. Minäminäminä. Mutta
helvetti sentään. Ei maailmassa saa ikinä mitään ellei sen eteen ole valmis
tekemään työtä tai uhrauksia. Minä olen.
Jospa nyt aluksi alottaisi vaikka lukemisella... se
vaatii keskittymistä ja aikaa. Tällä hetkellä valitettavasti keskittymiskyky
on ominaisuus jota minulla ei yksinkertaisesti ole ja aikakin on varsin
kortilla. Nyt se on kovin vaikeaa, mutta voisinpa melkein lyödä vetoa
että naureskelen itsekseni näillekin niin tuskaisen vaikeilta tuntuville
hetkille joskus pitkän ajan päästä. Silloin sitä miettii että ”voi
niitä aikoja”. Miksi se aina pitää olla joskus pitkän ajan päästä?
Höh!
Ainiin. LAura teki itselleen hienot
sivut. Mä pidän niistä :)
Olen huomannut, että musta on tulossa kamalan katkera ihminen.
Samaten olen huomannut, että se mitä etsin antaa energiaa. Mielettömästi
energiaa ja luovuutta. Ehkä sitä sanotaan kansankielessä ”terveelliseksi
elämäksi”. Sellaiseksi tasapainoiseksi ja toimivaksi. en muista koska
viimeksi olisin sellaista elänyt, siitä on jo niin kauan. Ne taas jotka
sellaisessa elävät ovat niin turtuneita siihen, etteivät muista miltä
tuntui joku muu... tämä on niin väärin :)
Onneksi onni löytyy vielä näinä hetkinä hyvin pienistä asioista. Tunneista,
minuuteista, jopa sekunneista. Itseasiassa oikeanlainen katse voi pelastaa
koko päivän, vaikka sen näkisi tuntemattoman kasvoilta. Jälleen kerran
menen nukkumaan haaveillen päivästä, jolloin ei tarvitse olla varpaillaan
ja odottaa. Sellaisesta päivästä, joka on automaattisesti onnellinen.
Hyvää yötä.
Keskiviikko, 23.1.2002
Heräsin kymmeneltä kännykän vittumaiseen piipitykseen. Olen aina vihannut
tuota ääntä, mutta kaikkeen kai tottu ajan mittaan.
Sain lohtua ja lohdutuin. Vaikka muu elämä viskookin miten sattuu, mikään
ei tuntunut haittaavan sitä, että tämä päivä teki minusta taas onnellisemman
kuin pitkään aikaan olen ollut. Vihdoinkin.
Vaikutan hassun gonahtaneelta teinivillelltä höpisten hassuja ja jokellellen
ympäri kämppää. Lienee monen onni, että teen tätä vain yksikseni neljän
seinän sisässä. Itseasiassa voisin melkein vannoa että jos poistuisin
täältä ulkomaailmaan, pääsisin hyvin nopeasti vähän paremmin pehmustettujen
seinien sisälle tuonne Kupittaalle =P
Sekoilun lisäksi saan hetkittäin kiinni tärkeistäkin asioista, kuten
lukemisesta ja lyriikoiden kirjoittamisesta. Uusi biisiaihio on hyvää
matkaa hioutumassa, tarvitsen tuohon ympärille enää repullisen rimejä
selvittääkseni lopun rakenteen... (:
Tässä sitä sitten... vuorotellen itketään ja nauretaan kaikkea sitä,
mitä elämä eteen tuo. Puhuin pitkään Nupin kanssa puhelimessa tänään,
olisin mielelläni halunnut kuulla poikien soittavan rokkia, mutta en ollenkaan
ollut enää nyt iltasella sellaisessa fiiliksessä. Oikeastaan kaikkea muuta.
Pistin kämpän täyteen kynttilöitä ja valot pois. Nyt on hiljaista, rauhallista
ja varmasti oikea aika ajatella huomista.
Tiistai, 22.1.2002
Päivä alkoi sydämellisillä ajatuksilla.
Huhhuh. Eipä tiennyt poika, sanoisin. Näin painajaisia koko yön. En muista
koska viimeksi olisin nähnyt painajaisia. En vaan yksinkertaisesti näe
koskaan painajaisia. Ja taas näin. Tämän päivän aikana koko maailma on
kerennyt pyörimään muutaman kerran jokaisen akselinsa ympäri ilman sen
kummempaa varoitusta.
 En
tajua miten tämä voi olla mahdollista, miten onnstuin sotkemaan joka helvetin
asian yhdessä viikonlopussa! Tunnen eläväni kuin jossain elokuvassa, tämä
ei vaan yksinkertaisesti voi olla mahdollista. Olen sellainen olento,
joka tahtoo pohjimmiltaan ihmisille aina hyvää. Tuntuu tosi pahalta saada
nuoren naisen elämä ihan sekaisin, voin vain kuvitella kuinka paljon toilailuni
ovat häntä satuttaneet. On se niin väärin. Muutama hieno hetki ja hymy
Dynamossa muuttui äkkiä kyyneleiksi.
Olen yrittänyt tänään kaikin mahdollisin tavoin saada ajatukseni kokoon.
Kirjoittaminen auttoi hetkellisesti, mutta se ei ollut suurikaan lohtu.
Työjuttuja ehdin tekemään vain vähän, ne kasaantuvat taas kivoiksi röykkiöiksi
loppuviikolle. Huomenna olisi Nupin bändi soittamassa kauppakorkealla,
mutta näissä fiiliksissä en kyllä tasan mene nolaamaan itseäni julkisesti
tuonne. Ehkä kuitenkin pitäisi mennä? En tiedä.
Niin. Salla ja Ville ovat tunteneet toisensa tänään 3 vuotta. Hurraa.
Ajattelin tehdä jotain erikoista tuon CD:n kansipapereihin, mutta lopulta
väsäsin sen kiireellä vaan ”valmiiksi”. Harhailin rämällä kulkuneuvollani
Nummessa Sallan uutta kotia etsiessäni enkä voinut välttyä ajattelemasta
Seppoa joka asuu siinä nurkilla. Miksei sekään rontti nyt voi olla kaupungissa.
Pahus. Löysin perille ja soitin ovikelloa. Hän oli juuri kokoamassa jotain
uutta hyllyä, (varsin naismaisin ottein ettenkö sanoisi =P ) ojensin hänelle
lahjani. ”Hetki vierelläni.
Se on sinulle.”
Hän ei soittanutkaan sitä heti, vaikka kysyin että etkö aio kuunnella
sitä. Myöhemmin kuulemma. Jäin vähän odottamaan jonkinlaista palautetta
tuosta, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Toivottavasti edes piti siitä.
Olin hänen luonaan kenties 15 minuuttia. Siinä ajassa ymmärsin, että tämä
vaihe elämässä olisi nyt viimeinkin helppo lopettaa kun kummallakin tuntui
olevan katse vahvasti tulevassa. Ja niin minä lähdin.
Matkalla kotiin oli pakko käydä kaupassa. Sinkoilin pitkin ylisuuren
CityMarketin käytäviä sellainen murhaajan ilme kasvoilla (lusikkamurhaajan
kenties?). Olin vähällä purskahtaa hysteeriseen itkuun kun en meinannut
löytää ketsuppia, mutta onneksi löysin. Kiikutin laihat ostokset nopeasti
kassalle, jotta pääsisin pois ihmispaljoudesta. Tulin mielettömän ahdistuneeksi
ja levottomaksi ja tiesin tarkalleen mistä oli kyse.
Onneksi olo helpottui pian kun pääsin kotiin. Yksi oikea lause riitti
pelastamaan (ainakin melkein) kokonaisen päivän. Olemme Sepon kanssa puhuneet
paljon elämästä ja intohimoista. Siitä, miten elämä on turhaa ilman intohimoa.
Tämä päivä muistuttaa taas siitä, mitä intohimo saa aikaan. Tunteita.
Todellisia tunteita. Niitä jotka satuttaa ja tuntuu todella hyvälle.
Yritin tyynnytellä itseni iltapuhteille ajattelemalla todennäköisyyksiä
ja kaikkia mahdollisia hyviä juttuja. Hyvää on ainakin se, että asiathan
rullaavat aina omalla painollaan ja jokainen päivä tuo mukanaan jotain
uutta. Hyvää on myös se, että aika kyllä näyttää miten nämä kaikki tunteet
lopulta järjestyy... Nukkuminen voisi olla nyt fiksu vaihtoehto.
|
Maanantai, 21.1.2002
Maanantai valkeni vastahakoisesti. Ajatus eilisestä ja koko viikonlopusta teki
aamusta kohtuullisen tuskaisen. Pienen ihmisen pään saa kyllä sekaisin niin
mielettömän lyhyessä ajassa. Nyt on sellainen olo että on ihan turha ajatella
lukemista, työntekoon ei osaa keskittyä ja kirjoittaminenkin tuntuu jollain
tapaa tekohengitykseltä.
Ystävät erottuvat joukosta juuri tällaisina hetkinä kun kaikista pomppaa esiin
pieni ihmissuhdeneuvoja. Toiset ymmärtävät, näkevät asioiden hyvät ja huonot
puolet, kertovat ehkä oman näkemyksensä asioista mutteivät yritä tuputtaa niitä.
Ystävät eivät käännä selkäänsä.
Miia sai mut taas tänään hymyilemään kirjoittamalla meilissään juuri sellaista
Miiamaista intohimoa uhkuvaa paatosta kun häneltä odottaisikin. Olen niin kovin
onnellinen siitä, että hän ymmärtää. Jälleen kerran tapahtui näin, että hetkessä
jokaikinen pieni asia elämässäni muutti suuntaa ja kaikki tuntuu taas olevan
yhtä kaaosta. Positiivisessa mielessä kaaosta tällä kertaa, mutta kaaosta kuitenkin.
Piristävää huomata, että aina tapahtuu näin vaikka kuinka sitä yrittäisi välttää.
Sekoilemista siis. Tärkeintä on kuitenkin se että ystävät välittävät edelleen,
koska juuri tällaisina hetkinä muuta todellista sisältöä elämässä ei juurikaan
ole...
Ajattelin tuon biisin miksauksen tuovan edes vähän lohtua tähän päivään, mutta
se meinasi muuttua lähes farssiksi. Vahvistimesta on putket loppu ja se kuului
äänityksissä vasta siinä vaiheessa kun niitä ruvettiin miksaamaan. (Itseasiassa
olen kohtuullisen varma, että onnistuin äänittämään tuon jotenkin väärin, mutta
tapsa kovasti väitti särisevän saundin johtuvan vahvistimesta. Ja kun siitä
ihan oikeasti on putket loppu, niin tämä oli aika helppo ottaa sellaiseksi noeisentäänminustajohtunut
-lohdutukseksi). Melkein hyvästä kitararaidasta tuli hetkessä lähes käyttökelvoton
ja sen päälle istutettu falski laulu ei juurikaan inspannut. Lopputuloksena
sain käteeni kohtuullisen rupisen ”kevytversion” ko. biisistä ja kohtuullisen
vittuuntuneen olon. Tämä täytyy siis vieläkin tehdä kertaalleen uusiksi, mutta
seuraava kerta menee kyllä sitten jo orkesteriversioksi - ei jaksa säätää enää
yksin.
Rupinen se on, mutta myös valmis. Silleen valmis, että sen kehtaa antaa lahjaksi.
Tapaan Sallan huomenna ja annan tuon hänelle. Jälleen kerran ajankohta ei juurikaan
voisi olla huonompi, mutta meille tämä tilanne on ehkä kotoisin mahdollinen
koska ajoitus tosiaan on kussut. Aina. Hän puhui puhelimessa jostain miehestä.
Olisin vielä viikko sitten kysellyt kauheasti lisää, mutta nyt tunsin oloni
lähinnä huojentuneeksi. Olen soutanut ja huovannut tätä kaikkea jo niin kauan,
että pääin kauan sitten olla tekemättä sitä enää koskaan. Tämä on siis toivottavasti
viimeinen symbolinen ele kaiken menneen ja nykyisen välillä, huomisesta eteenpäin
on vain huominen ilman siteitä eiliseen. Toivottavasti.
Henkisesti olen valmis, mutta tämäkin päätös oli jälleen kerran mielettömän
vaikea tehdä. Päätöksistä on aina paljon helpompi luistaa kuin pitää kiinni.
Ihan kaikista päätöksistä. Niitä on myös helppo tehdä ja jättää toteuttamatta
verrattuna siihen, että pitäisi rohkeasti niistä kiinni. Minä ainakin olen tietyn
rajan jälkeen todella heikko pitämään kiinni lupauksistani. Tietyissä asioissa.
Onneksi tässä vuosien mittaan on tullut koettua kaikkea sellaista, mikä vahvistaa
ajatuksia kiperissä tilanteissa. Jotain hyötyä siitä kivustakin siis. Wau.
Enpä muista koskaan olleeni tällaisessa elämäntilanteessa, muuten. Pidetään
bileet.
Kello tulee pian neljä (tiistai-aamulla), enkä ole syönyt mitään. Minulla ei
ole nälkä. En ole juonut kokistakaan. Ei ole jano. Yhtään ei nukuta ja itseasiassa
ei huvita edes ajatella nukkumista, koska sitten pitäisi nousta aamulla. Jos
nyt olisi yhtään Zen Cafe-olo, niin soittaisin Helvetisti Järkeä.
Sunnuntai, 20.1.2002
Viikonloppu oli sekoitus hämmennystä.
Kun hymyilen ja puhun onnesta, kaverit luulee mun käyttävän huumeita. Mun mielestä
tämä jos mikä on hyvä merkki siitä, että ihmisellä olisi vihdoinkin oikeus olla
onnellinen välillä. Se onnikin on niin helvetin laaja käsite. Minulle onni oli
tänä viikonloppuna sitä, että sain tehdä tuttavuutta ja jakaa kokemuksia uuden
ystävän kanssa tuntematta syyllisyyttä siitä, että tekee juuri niin kuin tuntuu
hyvältä.
Katrina on kaikin puolin tavallinen nainen, jota en kuitenkaan millään mahdollisella
tavalla pystyisi kuvailemaan tavallisesti tai tavalliseksi. Hänen poikaystävänään
olisin helvetin vihainen ja mustasukkainen (ihan syystäkin), mutta sisimmässään
sen kuitenkin aina tietää että ihastuksilla ei oikeasti ole mitään tekemistä
rakkauden ja todellisen luottamksen kanssa.
Paitsi hänestä, opein paljon myös itsestäni. Kävelimme kilometritolkulla ympäri
öistä kaupunkia, istuimme tuntitolkulla 24h huoltoaseman kahvilassa, kuuntelimme
musiikkia levy toisensa perään lopulta nukahtaen toistemme viereen sunnuntaipäivän
jo hyvää matkaa varttuessa. Uutuudenviehätys saa ihmiset tekemään mielettömiä
juttuja, mutta rakkaus meitä lopulta pitää yhdessä ja lopulta se aina vie voiton.
Tuskin mikään muuttui tämän viikonlopun aikana, mutta tunnen saaneeni uuden
ystävän. Ystävän siis, enkä mitään sen kummempaa.
Crash oli kaikessa upeudessaan jotain käsittämättömän pliisua tämän kaiken
muun rinnalla. Itseasiassa koko viikonloppu ikäänkuin ajelehti ohitseni, mutta
kai tämä tuleva arki tuo taas tullessaan sen tasaisen melskeen ja melankolian
mitä tämä arki on nyt viimeaikoinakin ollut. Siihen palattakoon sitten myöhemmin.
Sitten kun on sen aika. Nyt jos pääsisi viimein nukkumaan.
Perjantai, 18.1.2002
Vaihteeksi jotain erilaista...
Teskiviikko, 16.1.2002
Lukuryhti on kohtuullisen huonossa jamassa talven jälkeen. Hmm. Olen lähes
yhtä sinnikkäästi vältellyt noita kirjoja kuin viime vuonna. No. On sitä vähän
saatu onneksi luettuakin. Tarvitsisi saada vaihde päälle nyt hetiheti.
Sain
hyvän kipinän kaupungille lähtemisestä kun Katraystävämme lupautui tulemaan
Cosmicciin varasepoksi. Well. Tyttö nukkui onnensa ohi, vaan hyvä juttu silti
että tuli lähdettyä. Kävin kirjakaupassa ja päädyin lopulta cosmicciin jossa
kuuntelin aikani vieraiden ihmisten ihmissuhdedraamoja. Jonkunlaisen inspiraation
innoittamana kävin hakemassa kotoa kitarani ja rynnistin studiolle.
Siellä oli taas jotain äänityksiä meneillään, mutta eiväthän ne jampat nyt
yötä myöten siellä kuitenkaan olisi joten jäin rauhassa odottelemaan, seurasin
Tapsan liikkeitä silmä kovana. Vähän hianoo kun lopulta pääsin aloittaan täysin
valmiilta pohjalta kaikki remmeleet päällä ja toiminnassa. Soitin ensin kitararaidan
alusta asti uusiksi ja sen päälle nauhoitin vielä laulunkin. Mahtavaa! Kaikki
purkissa ja yhdessä illassa vielä. Muutama pikku juttu jäi vaivaamaan, mutta
mä luulen että tähän nimenomaiseen biisiin pieni rosoisuus on juuri kohdallaan.
Miksausen jälkeen siitä puuttuukin sitten enää lahjapaketti :)
#Unessa.net kanava on hiljalleen muotoutumassa ihan oikeannäköiseksi
kanavaksi :) Lukekaa vaikka lokeja, tuo on tiivistettyä
totuutta =P
Maanantai, 14.1.2002
Mä en sitten millään totu siihen, että nyt on vuosi 2002. En myöskään totu
siihen, että lompakkoni repeilee eurokolikoista. Kaivoin tänään noin minuutin
ajan sopivannäköistä kolikkoa joka sopisi pysäköintimittariin päätyen lopulta
johonkin 50-senttiseen killinkiin, joka sitten loi minulle neljän minuutin kiireen.
Crashin lipuista maksoin 18 euroa, mikä tuntui naurettavan suurelta. Suomalaisittain
se olisi ollut varmaan se viiskybää per lippu, mutten vieläkään osannut ymmärtää
miten Crashistä voidaan jo noin paljon rokottaa. Well. Pääsenpähän keikalle!
Lukukokemuksista innostuneena aloin samantien
kaivamaan tietoa muista koulutusvaihtoehdoista. *jatkaa suunnilleen siitä mihin
viimeksi jäi* Well. Näyttäähän noita olevan, mutta mikä se sitten toisaalta
olisi sellainen juttu mitä haluaisi seuraavat liian monta vuotta opiskella?
Nettitekniikat elää liikaa jotta niitä kannattaisi koulussa opiskella ja markkinointi
on liian pirullista joten se on sitten kai jotain johtamiseen liittyvää. Kai.
Well... Päätetään sitten kun pääsee ensin kouluun sisälle. TuKKK tuo paljon
vaihtoehtoja mukanaan, se siinä juuri houkutteleekin. Hätävaroisi täytynee hakea
AMK:lle ja lipastolle.
Tulee taas kovin kiireistä tästä elämästä. Tai stressaavaa
nyt ainakin, kiire kun on niin laaja käsite. Hassua tippua taas tällaisen epävakaan
turbulenssielämän päälle tuolta Mobilin vahaosaston meluisasta kuumuudesta.
Tehdastyö on vittumaista ja saatanan tylsää, mutta siinä on se hyvä puoli että
tilipussi kilahtaa kohtuullisen tarkkaan kerran kuukaudessa.
Osa-aikainen yrittäjyys ei kyllä kannata. Harvemmin
se 24/7 -versiokaan rikkauksia poikii, mutta tällainen puolivakavissaan tekeminen
on yhtä helvettiä kun töitä joutuu tekemään niska limassa ja suurimman osan
siitä ilmaiseksi. Well. Omapahan on valintani ja jollain kivuliaan perverssillä
tavalla minä jopa nautin tästä aina toisinaan - eipä ole ainakaan haastavuudesta
pulaa.
Juttelin pitkästä aikaa Kimmon
kanssa puhelimessa. Mies on tälleen ikuisen wannabe-opiskelijan näkökulmasta
aika hienossa elämänvaiheessa juuri nyt kun on työpaikka, koulupaikka ja lopputyö
tekeillä. Hassulla tavalla meidänkin tiet taas lähenevät toisiaan kun hän on
nykyään keskittynyt Javaohjelmointiin ja minä näihin peruswebbitekniikoihin.
Se on mukavaa kun löytyy paljon yhteisiä puheenaiheita kuukausienkin hiljaiselon
jälkeen ja aina on kuitenkin aivan yhtä tuttu kuin ennenkin. Toiset ystävät
ovat juuri tällaisia.
Laura (pikkusiskolaura) kävi taas täällä. Meillä ei ole juuri mitään puhuttavaa
keskenämme, joten yhdessä oleminen näinkin pienessä tilassa on jotenkin kummallista.
Sainpahan ruokaa ja jälleen kerran viiden tähden pyykkikuljetukset kotiin pestäväksi
:) Tytölle tuli vielä joku väliaikainen mielenhäiriö jonka vallitessa hän tiskasi
kaikki astiani, joten en nyt voi ainakaan kauheasti valittaa mistään vaikka
pari CD:tä hyllystä lähtikin...
Tämä vuorokausirytmi pitäisi taas kerran jollain ihmeen konstilla
saattaa ”normaaliin” malliin. Ei tästä oikein tuu mitään, että valvoo
yöt seitsemään tai kahdeksaan ja nukkuun päivät pitkät. Missäs välissä ne työjutut
sitten hoitaa?!? Ja lukemisen. No... yö on aina ollut mulle parasta lukuaikaa,
mutta hitto sentään! -Miksen minä voi olla aamuvirkku??
Sunnuntai, 13.1.2002
Kirjoitin perjantaina kohtuullisen tuimaa tekstiä tosielämän realiteeteista
ja pettymisistä. Onneksi en tullut laittaneeksi tuota verkkoon asti :)
Salla tuli, oli seuranani hyvin lyhyen hetken
ja lähti pois. Eipä siinä sen kummempaa oikeastaan. Loppunäytös järjestyi tavalliseen
tapaan tekstiviesteitse, mutta sekin jäi aika vaisuksi. Well... suoraan sanottuna
mä en nyt vieläkään tiedä missä mennään, mutta ehkä tämä vielä tästä selviää
ajan mittaan. Sitä ennen elän täysillä tätä elämää mikä nyt on käsillä, eli...
enpä juuri mitään :)
Viikonloppu on mennyt enemmän ja vähemmän työn merkeissä. Koko lauantain asentelin
tähän linuxpurkkiin ohjelmia ja tietokantoja sekä valmistelin
testiympäristöä tuolle foorumiongelmalle (joka ilmenee myös meidän Softatalon
foorumissa). Kello tuli melkein kahdeksan aamulla kun sain työt siihen malliin
että pystyin luovuttamaan. Tänään jatkoin heti herättyäni siitä mihin jäin ja
tuossa illan aikana sain ongelman selville ja pääsin miettimään seuraavia juttuja.
Töiden (tämän päivän osalta puoliksi töiden ja puoliksi
oman harrastuksen) pariin antautuminen johti siihen, etten lopulta sitten mennytkään
studiolle vaikka piti. Unohdin kysellä senkin että olisiko siellä ollu tänään
ketään, mutta koko touhu jäi silti vähän vaivaamaan kun Nupin kanssa jo melkein
ehdittiin tuosta sopia. En ole soitellut pitkiin aikoihin muutakuin yksinäni
täällä luukussa ja pitäisi sitä kipalettakin vähän treenata. Ja soittaa raidat
vieläkerran uudestaan sisään.
Vähänkö on mahtavaa, että täältä pääsee viimeinkin irkkaamaan.
Päivät menee mukavasti kun oikeat ihmiset on reaaliaikaisesti naputtelun päässä...
Lassekin (työkave) otti ja repäisi itsensä tänään irkkiin ja teki vielä omannäköisensä
irc-oppaan. Mahtavaa! :)
Miia kirjoitti tänään meilissään siitä mitä ihmiset
mahtaisivatkaan tehdä jos ei olisi lainkaan viihde-hyödykkeitä. Niin. Me varmaan
kai sitten jouduttaisiin olemaan hiljaa ja ajattelemaan. Siksikö minä mietin
kaikenlaisia hassuja juttuja päivät pitkät kun olen yksin ja hiljaa niin paljon?
Ei. Ehkä osaksi, mutta ei pelkästään. Mä olen aina ollut hiljainen mietiskelijä.
Pelaan kuin elämän shakkia sekunti sekunnilta, pohdin erilaisia siirtoja ja
mietin miltä maailma näyttääkään muiden silmin. Se on ollut mulle aina mielettömän
tärkeää että saa olla hiljaa ja ajatella. Että saa kuunnella musiikkia ja mennä
sen mukana toisiin maailmoihin tai olla vaan paikallaan ja kuunnella hiljaisuutta.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen sitä kuitenkin kaipaa myös elämää.
Ääniä. Siksi tuntuu usein hyvältä pitää telkkaria auki ihan vaan siksi, että
tuntuu jotenkin kotoisammalta kun on jotain taustamelua. Nyt tuntuu pitkästä
aika akohtuullisen hyvältä. Olen kai löytänyt jonkinlaisen mielenrauhan kaiken
tämän hektisen elämän keskeltä. Se on erittäin hyvä ja tärkeä juttu siinä mielessä,
että huomenna alkaa pitkä ja rankka, koko kevään kestävä luku-urakka. Aloitan
mahdollisimman rauhallisesti, mutta se kuitenkin alkaa nyt. Ja siihen tarvitaan
keskittymistä, kärsivällisyyttä ja paljon energiaa.
En tiedä mitä tästä vielä tulee ja miten, mutta huomenna sen kai sitten näkee.
Toivottavasti.
Torstai, 10.1.2002
Toisinaan on hämmentävää huomata, että joku tosissaan lukee näitä jorinoita.
Aina kun niin ei ole ollut. Ajattelin tuossa kaksivuotissynttäreitten kunniaksi
julkistaa taas vähän tilastoja menneistä, ne on aika mairittelevia näin ylläpitäjän
näkökulmasta katsottuna. Onhan tämä monessa mielessä mukavaa ja palkitsevaa
tämä ylläpitotyö, mutta nyt kun tätä työtä rupeaa olemaan paljon, se alkaa tuntumaanin
jo ihan siltä. Totiselta työltä.
Kummaa miten kaikki rutinoituu niin nopeasti. Tämä viikko on ollut täitä ja
tämä päivä on ollut oikein painajaismaista rutinoitunutta pakertamista vaan,
eikä mitään muuta. Irkissä olen kuullut enemmän ja vähemmän vittuilua eilisestä
baarikeikauksesta, joka jotenkin mysteerisesti päätyi Lyniin... Seppo sanoi,
että ”sähän oot aivan liian nuori sinne! :)” ...niinpä. Siellä on
ikähaarukka tosiaan 15veetytöistä aina tonne 40vee miehiin. Pelottavaa.
Lähetin (eilis) illan aikana Jatalle tekstiviestin, tyyliin ”etkö vieläkään
haluis lähtee kahville tjsp”. Sitten pistin vähän terävämmän vastakommentin
tähän ja lopulta sain takaisin jotain tyyliin ”joo sori, mut mua ei kiinnosta”.
Whee! Sitten yöllä irssimään että ”mä en voi saada pakkeja!!!” =)
Itseironia on hauska, mutta kovin usein väärinymmärretty taiteenlaji. Tosiasiassa
en kyllä koskaan juuri muuta hänestä kuvitellutkaan sen jälkeen kun ekaan muutamaan
päivään tytöstä ei kuulunut yhtään mitään. Halusin vaan saada tämänkin tavallaan
pois mielestä, sillä jotenkin hassusti kaikki ajatukseni on kääntyneet taas
ihan muualle.
Kirjoitin kohtuupitkän kappaleen huomisesta ja pyyhin sen samantien pois. Turhauttavaa.
Odotukset on taas ehkä liian suuria käydäkseen toteen sitten lopulta. Tällaisina
epävarmoina hetkinä itsesensuuri iskee... Näin sen silti pitää ollakin. Muistan
tämänkin illan (yön) tästä jännityksen sekaisesta odotuksesta enemmän kuin niistä
suunnitelmista joita huomiseksi olen ajatellut. Kunpa vaan kaikki sujuisi edes
suunnilleen odotetusti.
Huomisesta tulee jokatapauksessa pitkä ja kiireinen päivä. Pitää palaveerata
työasioista, käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa ja... sitä ennen ainakin
mennä nukkumaan :)
Tiistai, 8.1.2002
Oli sittenkin pakko lähteä ulkomaailmaan, siihen vanhaan linux-koneeseen oli
pakko saada prosessorituuletin ja niinpä oli minun jälleen kerran mentävä siihen
nimeltämainitsemattomaan indesol-tietokoneliikkeeseen saamaan Turun huonointa
palvelua. Sanoin haluavani hiljaisen prosessorituulettimen ja myyjä kertoi juuri
tämän mallin (se sellainen tavallinen vakiopaska, joka pitää aivan mieletöntä
meteliä) tuottaman metelin olevan 29db. Se äijä tuskin edes tietää mitä desibeli
tarkoittaa! 35db olisi hiljainen, mutta tuo rutjake pitää kyllä tuplasti kovempaa
meteliä, sanoisin jotain 40-50db luokkaa olevan tuon. Mut pakko oli ostaa kun
muutakaan ei ollut... :(
Irkki vetää puoleensa taas enemmän kuin laki sallii. Onneksi
sen avulla voi tehdä työtäkin. Julteltiin Maxin kanssa kiivaasti
työjutuista ja myöhemmin kävin erään projektimme tiimoilta ikäänkuin vahingossa
hänen sivuillaan. Tuli noita nuuskiessa
taas mieleen kuinka uskomattoman mahtava työporukka meillä onkaan. Kaikki ihan
saatanan hyviä tyyppejä niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisestikin. Täytynee
yrittää hommailla lisää työporukan vapaa-ajan juttuja, niitä kun ei juurikaan
ole ollut.
Onnistuin kai pahoittamaan LAuran mielen tänään :( Tosi ärsyttävää kun
kaikki on mennyt niin hyvin taas viimeaikoina ja meillä kummallakin lienee ollut
vähän kevyempää tämä normaali arki. Olen miettinyt paljon sitä, miksen voinut
ihastua häneen samalla tavalla kuin toisinaan ihastun - päättömästi ja vailla
itsehillintää. Jollain tavalla kaikki on ollut mulle ensimmäisten
kontaktien huumaa lukuunottamatta puhdasta mielenkiintoa tätä miellyttävää
persoonaa kohtaan, uusiin asioihin tutustumista ja sitä myötä kovin veljellistä.
Ei ollenkaan seksuaalista, vaikka noon monet tuntuvat luulevan.
”Instant
family pack”
Jonkun tutun
(en muista kenen) kehittämä teoria tällaisesta varttuneen poikamiehen
unelmavaihtoehdosta; etsit kauniin yh-äidin, lisäät vain sormuksen ja
sinulla on perhe! :)
|
Itseasiassa tämä seireenini on muuttanut käsitystäni seksinkin suhteen. Olin
vielä vähän aikaa sitten niin kovin varma omasta näkökulmastani ja periaatteistani.
Olen sitä kai vieläkin monessa suhteessa, mutta nykyään yritän olla jonkunlainen
aina tilanteeseen sopeutuva barbababa-ville, joka ei sen kummemmin halua ajatella
asioiden merkitystä tai miettiä seurauksia jos kaikki siinä hetkessä tuntuu
hyvältä ja oikealta. Mun mielestä on hienoa jos pystyy elämään hetkessä ja pitämään
kiinni nistä asioista, jotka tuntuu oikealta.
Vielä assemblyjen aikaan olin sitä mieltä, että ”instant-family
pack” -malli olisi minulle se kaikkein sopivin. Tutustuin LAuraan ja Rosaan
lisää vielä myöhemmin syksyn aikana ja ymmärsin etten sittenkään ole vielä ollenkaan
valmis isähenkilöksi ennen kunnollisen, rakkauteen perustuvan parisuhteen kasvattamista.
Kaikkien vastoinkäymisten ja uusien kokemusten myötä tämä ystävyys on ennenkaikkea
opettanut mulle paljon. Jollain kierolla tavalla tämä kaikki on muokannut mua
enemmän kuin moni muu asia yhteensä, ehkä juuri siksi tuntuukin niin kurjalta
kun en voi antaa LAuralle vastineeksi kaikesta tästä muuta kuin ystävyyttä.
Tahtoisin olla enemmän, vaan en osaa. Kurjaa.
Näiden ihmissuhdeongelmien vyyhtiin sotkeutuneena tajusin taas kerran kuinka
vähän näitä ihmisiä ympärilläni lopulta tunnen. Kaikki ovat tuttuja,
mutta silti niin tuntemattomia. Suurin osa vanhoista tutuista on nyt
jossain muualla kuin tässä lähellä, ne tuntee menneen elämän kautta mutta mulla
ei ole aavistustakaan keitä nämä ihmiset ovat nykyään. Nykyiset läheiset ovat
työtuttavia, verkkokontakteja kuten Miia tai LAura ja sitten vielä liian suuri
määrä näitä eksiä... Tällaiselle nostalgiaa rakastavalle ihmiselle tämä aikuisuuteen
totuttelu on kyllä kohtuullisen perseestä.
Maanantai, 7.1.2002
”joko pääsen lähellesi, minulla on sinua ikävä ” sanoin
Sallalle lähettämässäni tekstiviestissä havahduttuani outoon tunteeseen keskellä
yötä. Jollain perin kummallisella tavalla päädyn aina ajattelemaan häntä ja
sitä kaikkea mitä vielä on sanomatta.
Sain vihdoinkin unenpäästä kiinni ja unohdin pian koko jutun. Päivä oli yhtä
hullunmyllyä. Menin toimistolle palaveriin kymmeneksi, joka sitten alkoi lopulta
vasta kahdelta (!). Päädyin vielä raahaamaan toimiston nurkassa roikkuneen vanhan
linux-koneen kotiin. Mitä se sielläkään tekee käyttämättömänä kun meikku tarvitsisi
edes yhden toimivan työaseman?
Räpläsin illalla tuota uutta wanhaa konetta kun sain tekstiviestin. Sallalta.
”meinasin pyytää sua leffaan tänään, mut sitten heikotus taas iski.
ei ole kiva saada kauheita yskänkohtauksia. ehkä haluaisit lähtee leffaa joku
toinen ilta?”. Perin kummallista! Hän pyysi minua
lefaan... Tulkitsin tämän jonkunasteiseksi sotakirveen hautuurituaaliksi, kun
viimeaikoina kaikki kommunikointi välillämme on ollut pelkkää tappelua ja kiukuttelua.
Kai nyt sitten ollaan jossain vaiheessa menossa sinne leffaan...Mahtavaa!
Tämä on tällaista hiljaista puurtamista. B.B. King ja Zen Café ovat pitäneet
mua virkeinä viimeiset pari päivää. En oikeastaan tiedä tällaisina yksinäisinä
hetkinä mitään parempaa kuin levylautasellinen hyvää musiikkia. Tietysti suuri
osa koko nautinnosta häipyy matkan varrelle kun nuo soivat tuolla olohuoneen
puolella.. Pitäisi hommata toinen setti jotain pikkukaiuttimia ja iskeä tänne
kattoon.
Huomenna en taida mennä ollenkaan ulkoilmoihin paitsi hakemaan kokista. En
kai voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi sitä, että vaivauduin tänään viimeinkin
kauppaan ja unohdin (!) ostaa kokista (!!!). Miten ihminen voi kaikista maailman
asioista unohtaa ostaa jokapäiväisen kokiksensa?!? Tässähän menee mahakin ihan
sekaisin kun on joutunut olemaan ilman kaikenmaailman syövyttäviä lisäainehappoja
jo monta päivää.
Eli se on sitten taas naputtamisa. Nap-nap-nap-nap. Taukoamatonta naputtamista,
väsynein sormin ja jumittunein hartoin. Tahtoisin saada jostain kolme kilometriä
energiaa ja tehdä vapaa-ajalla tästä kaikesta vähän enemmän itseni näköistä
maisemaa. Tämä on hassua taiteilemista yksinkertaisen ja käsittämättömän monimutkaisen
välillä - kompromisseja yhtä kaikki.
Joskus vielä teen Justinit ja lähden maailmalle mukanani vain läppäri, digikamera
ja ehkä nainen. Kuukausi tai pari aikaa, eikä minkäänlaista suunnitelmaa poislukien
ehkä pari must-vierailukohdetta :) Se olisi mieletöntä. Aika epäreilua muuten,
että Japanissa myydään nykyään kännyköitä joissa on sisäänrakennettu digikamera
ja joilla voi lukea sähköpostit ja surffata verkossa. Kerpele. Mitäs joku typerä
matopeli on digikameran rinnalla, häh?
Sunnuntai, 6.1.2002
Koko päivä on mennyt tuota Satumaan uutta versiota asennellessa ja ihmetellessä.
Nyt työ on siinä vaiheessa, että tiedän suurinpiirtein miten muutosprosessi
tapahtuu, mutta mulla ei oo kyllä harmaintakaan hajua siitä millaisella aikataululla
tämän voi tehdä. Ongelma on siinä, että nykyinen systeemi ei jostain kumman
syystä toimi ja uutta versiota ei ole vielä julkaistu vakaana versiona... eli
näyttää pahasti siltä että joudumme elämään ilman Satumaata vielä hetken. :(
Samaan aikaan kun taistelin tuon ikävän satuongelman kanssa, idlasin
menestyksekkäästi irkissä. Ystävämme
Katra eksyin #unessa.net -kanavalle ja me kiusattiin tyttöparkaa Lapan kanssa
kilvan. Noei. LAuraystäväkin on nyt taas tutunoloisesti vain irkki-ikkunan päässä
ja kaikki tuntuu olevan jotenkin ällöttävän seesteistä.
Jollain käsittämättömällä tavalla onnistuin sekoittamaan vuorokausirytmini
aivan totaalisesti kahdessa päivässä. En ole käynyt kaupassa siitä lähtien kun
LAura ja Rosa lähtivät, eli ruokavarannotkin alkaa oleen luokkaa vesijohtovettä
ja suolaa...
Kävellessäni takaisin illan pakolliselta hesereissulta (kun kauppaankaan ei
sitten muistanut ajoissa hakeutua) kiinnitin katseeni taas kerran erään
mysteerinaapurin ikkunaan, josta aina paistaa kotoisa valo.
Olen varma, että siinä huoneistossa asuu se mukava nuori äiti, jonka miestä
en ole koskaan tavannut. (Liekö hänkin yksinhuoltaja?) Ikkunasta näkyy pala
keittiötä ja jääkaapin ovi. Toisinaan huoneessa on joku, mutten milloinkaan
erota hahmojen kasvojenpiirteitä vaikka kuinka toivoisin. Tuo valloittavan mielenkiintoinen
ikkuna herättää aina mitä merkillisempiä ajatuksia kun kävelen sen ohi.
Nuppi kysyi eilen puhelimessa lukemisjutuista. Jeps. Ne on
nyt jäissä sen aikaa että saan työjutut pois alta. Luku-urakka alkaa näillä
näkymin viikon päästä maanantaina. Voisihan sitä leikkiä ja lukea ”siinä
ohessa”, mutta mä en oikein usko tällaiseen ”luenpas tässä nyt muutaman
sivun samalla kun lakkaan varpaankynsiä ja katon telkkua” -lukemiseen.
Jos siihen ei keskity niin se on pelkkää ajanhukkaa ja siihen mulla nimenomaan
ei juuri nyt ole varaa.
Ainiin. Huomasin, että Justin on löytänyt taulukkotaiton
ihanuudet =)
Lauantai, 5.1.2002
Kohtuullisen hiljaista tuntuu olevan tämän uudenvuodenhenkilönkin kanssa. Ainakin
vähään aikaan. Keräsin rohkeuteni ja soitin hänelle torstaina,
kuulin että nuo kaksi hiljaista päivää johtuivat sairaalakäynnistä ja nyt hänellä
on jalka paketissa silleen ettei viitsi lähteä kahveelle. Tymmää.
Kummaa miten paljon tuollaistakin jännittää. Oikeastaan petyin kauheasti kun
se itse tilanne ei sitten enää jännittänytkään. Joskus se jännitti ja se teki
kaikesta paljon... jännittävämpää :)
Eilinen
meni taas ihan reisille koko päivä. Tämä typerä flunssa lannistaa edelleenkin
ja aamut vituttaa enemmän kuin laki sallii. Avasivat Aurialta palomuurin tuohon
yhteen linux-purkkiini ja päätin asennella siihen uuden käyttiksen (miksi, oi
miksi). Punahatulle tyypilliseen tapaan,
asennus täytyi tehdä kolme kertaa ennenkuin se toimi, onneksi kaatumisia kesken
asennuksen oli tällä kertaa vain yksi. Linux-velhot tietävät että asennuksen
jälkeen normaalikonffauksiin menee helpostii päivä tai pari, luovutin lopulta
joskus neljän jälkeen yöllä ja jatkoin tänään aamulla. Nyt pitäisi kaikki toimia
suurinpiirtein silleen kun pitäisi.
Heräsin joskus kahdelta päivällä, kurkku ihan kipeenä. Olin ajatellut järkätä
Jattahenkilölle (siis tämä uudenvuoden Prima-tyttö :) jotain veikeetä, mutta
olin niin rikki etten lopulta jaksanut pahemmin moisia miettiä. Itseasiassa
en jaksa varmaan kauheesti muutenkaan tuota miettiä jos tyttö ei lainkaan vastaile
tekstiviesteihini.
Sain jonkunlaisen kohtauksen ja päivän mittaan olen saanut jopa jotain aikaiseksi.
Well. Kai tämä laantuu maanantaihin mennessä :) Keräsin jokapuolella lojuvat
laskut yhteen nippuun, kirjauduin pankkiin ja tajusin etten saisi tilillä olevilla
rahoilla maksettua puoliakaan kädessä olevista laskuista. Great. Nyt se taas
sitten alkaa... köyhyyttely perkele.
Keskiviikko, 2.1.2002
Toisto on tehokeino; yksin.
Tuli täyteläinen olo, näin Sepon ja Laurakarhun taas pitkästä
aikaa. Samalla jouduin sanomaan hyvästit LAuralle ja Rosalle. Aivan mielettömän
pitkä aika meni aivan mielettömän nopeasti. Wau.
Mielettömän rauhallista ja mukavaa olla taas yksin, mutta se kotoisuus
ja lämpöisyys on heti poissa. Juuri se mitä elämältä
oikeasti kaipaa. Oma aika ja yksinään oleminen on ainakin mulle tärkeä
osa elämää, mutta aivan yhtä tärkeää on se
toinenkin puoli ja ilman sitä olen elänyt jo liian pitkään.
Kaikki tällainen rakkauteen perustumaton läheisyys on pelkkää
tekohengitystä ja korviketta. Parempaa kuin ei mitään, mutta
silti korviketta. Tahdon todellisen, pysyvän elämän perkeles!
Mitä olisi elämä ilman valittamista? Liian tylsää.
Jos minä olisin Aija, olisin
suosiolla luopunut Syitä
elää -sivusta jo kauan sitten (= Eikun en vaan millään
osaa olla miettimättä kahta painostavaa asiaa. Ensinnäkin kurkkuni
on taas kipeä. Jos en kohtuupian pääse studiolle tämän
verestävän kurkkuni kanssa, joudun nöyrtymään jo toisen
kerran Ultimate-biisilahjani kanssa. Dough.
Toisekseen mun päässä kummittelee vieläkin tuo toissaöinen
Primatyttönen joka sekoitti lähes kaiken. Näen hänen kasvonsa
kaikkialla ja luulen jatkuvasti puhelimeeni tulleen tekstiviestin tai puhelun,
odotan kuin ihmettä.
Yö meni kuin huomaamatta Arjatsalon kanssa jutellessa. Hän on mielenkiintoinen
tyyppi - yksi huikeimmista johon työni kautta olen tutustunut. Juttelimme
irkissä monta tunia ja vaihdoimme kasan meilejä. Nyt juuri tajusin,
etten lähettänyt hänelle tai Nebulalle minkäänlaista
joulun tai uudenvuodentoivotusta. Dough.
Huoh. Mitäköhän huomenna?
Tiistai, 1.1.2002
Eilen oli uusivuosi ja tänään olen miettinyt kaikkea muuta paitsi
sitä, että tässä se sitten on - 2002.
Kohtalokas, hetken mielijohteesta startannut bileilta johdatti
minut lähemmäksi todellista onnea kuin olen hyvin hyvin pitkään
aikaan ollut. Kiersimme alkuillasta Matkalan kanssa kaupunkimme baareja ruudinhajuisessa
ja mielettömän kylmässä ilmassa vailla mitään
ennakkosuunnitelmaa illan kulusta. Löysimme lopulta itsemme viisseiskasta
Ollin pelipöydän ääreltä ja myöhemmin päätettiin
siirtyä Primaan puolenyön korvilla.
Ja kyllähän paukkui! Pakkanen ja ilotulitteet. Viisseiskan ja Priman
välillä ei ole matkaa kuin parisataa metriä, mutta silti onnistuin
toivottamaan hyvää uuttavuotta varmaan tuhannelle tyypille =)
Ensimmäistä kertaa Primassa. Tutustumiskierroksella
katseeni kohtasi kauniisti hymyilevän naisolennon, jolle menin samantien
toivottamaan hyvää uuttavuotta. Jumiuduin tämän ja hänen
tyttöystävänsä seuraan ja itseasiassa vietin näiden
seurassa koko loppuillan.
En itseasiassa kai odottanut illalta juuri mitään, mutta en kertakaikkiaan
voinut vastustaa tämän olennon hymyä ja kauniin sinisenharmaita
silmiä. Illan aikana tapahtui vaikka mitä, mutta lopulta
neidit kyllästyivät (minuun?) ja päättivät lähteä
pois. Seurasin hetken perässä kunnes tajusin lähteä omille
teilleni.
Matkalakin hukkui jossain vaiheessa iltaa, puhelimesta loppui kymmenien ja
taas kymmenien puhelujen jälkeen akku ja ulkona oli vieläkin aivan
sikamaisen kylmä. Onnistuin tuhlaamaan kaikki rahani illan aikana, joten
piti käydä tomaatilla jottei tarvitsisi kävellä kotio. Kyllä
oli sitten kohtalaisen hämmästyneitä tyyppejä notkumassa
kop-kolmion automaatin edessä uusia 20 euron seteleitä
käsissään kun sieltä ei tietysti saanutkaan enää
markkoja! No.. eihän se vielä mitään, mutta elämäni
ensimmäinen pimeä taksikyyti oli ratkiriemukas kun kaksi vähemmän
fiksua suhaajaa yrittivät laskeskella kyydin hintaa euroissa :) Maksoin
lopulta normaalisti 60-80mk:n hintaisesta matkasta reilut 30mk. -Juujuu!
On se 20 euroa 150mk, anna vaan se 100mk takas =)
LAuraseireeni ja pikkuseireeni olivat kotona nukkumassa kun yöllä
sitten kömmin ovesta sisään. Hassua.
Koko päivä on ollut täynnä sekavia ajatuksia ja odotusta.
Sain tytön puhelinnumeron, mutta kuulin illalla ettei hän voisi vastata
siihen kahteen päivään - en ymmärrä miksi. Lähetin
aamupäivällä (siis iltapäivällä :) hänelle
tekstiviestin, en tiedä kuinka pystyisin muka odottamaan kokonaiset kaksi
päivää. Voi mitä leikkiä.
Hitto. Nyt on sitten vuosi 2002. Edelleenkin.
Monta liian kauan kadoksissa ollutta ystävää ilmoittelivat itsestään
eilen. Mukavaa! Seuraava askel: teinix kotibileet.
