Unessa.net : Arki : Menneet : 2002 :

Pori Jazz 2002

Tänä vuonna tämä loppukesän ensimmäinen festari oli oikeastaan enemmän mietiskely- ja ihmissuhde- kuin musiikkitapahtuma. Vivere est cogitare.

Keskiviikkoaamu valkeni hieman jännittyneissä tunnelmissa kun lähdimme isän, hänen naisystävänsä Satun ja Lauran kanssa Turusta kohti Poria. Pienet asiat merkitsevät tällaisille isoille lapsille paljon. Tai toisinpäin. Nais- tai miesystävä omaan vanhempaan liitettynä kuulostaa kovin epätodelliselta sanalta. Se myös tuntuu siltä. On vaikeaa suhtautua tällaisiin asioihin jollain tavalla normaalisti, mutta kuitenkana olematta epäkohtelias. Ainakin yritin parhaani.

Saavuimme mökille joskus puolenpäivän jälkeen, ajattelin hengailevani illan yksinäni kun ei parempaakaan ideaa ollut. Maria soitti yllättäen vähän ennen lähtöämme kaupungille ja kertoi olevansa tulossa Poriin jo nyt, ”oon joskus yhdeksän maissa siellä.” Olin täysin äimistynyt näinkin positiivisesta suunnitelmien muutoksesta - nyt ei voi kun odottaa.

Reposaaren mökin hyviin puoliin voi laskea sen, ettei siellä ole juuri mitään luksusta. Sähköä on vain parissa rakennuksessa (ja sielläkin lähinnä jatkojohtokelojen voimin), telkkaria ei ole eikä lämmintä vettä. Vesi lämpeää padassa ja piha-alueen laidalla kököttävä huussi tekee sen viimeisen silauksen muutenkin jo melkein täydelliseen idylliin.

Vetäydyin reiluksi tunniksi tutulle kivelle mietiskelemään. Olen pohtinut viimeaikoina paljon opiskeluasioita ja sitä, miten suhteeni Mariaan tulee kasvamaan ajan mittaan. Maria on mielettömän mukava tyttö, mutta olen hieman pettynyt siitä, että etenemme niin hitaasti. Kyse on tähän asti ollut tosin vain aikataulullisista ongelmista, mutta silti. En millään jaksaisi mitään kaukosuhteita enää ja jos toinen asustaa Seinäjoella, on kohtuullisen mahdotonta pyytää tätä illaksi kylään... Olin aikaisemmin ajatellut tytön olevan liian kesy tai liian vähän villi tullakseen toimeen kaltaiseni viipeltäjän kanssa, mutta tämänpäiväinen extempore-poriinlähtö rikkoi hieman tätäkin käsitystä. En malttaisi millään odottaa enää...

Lähdimme joskus neljän maissa Poriin, muut menivät kirjurinluodolle kuuntelemaan illan keikkaa, minä suuntasin vastarannalle ihmisten sekaan. Kuuntelin Joe Cockerin keikan kädet hikoillen. Kuin itseäni hämätäkseni laskin aikaa menneiden biisien mukaan kellon vilkuilemisen sijaan, ihan kuin aika menisi siten nopeammin.

Hermostuttavan pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen puhelin viimein soi ja muutamaa hetkeä myöhemmin tapasin hänet parin ystävänsä seurassa. Ilta ei oikein tahtonut lähteä käyntiin mitenkään odotetusti, vaan päivän ideana tuntui olevan aluksi muiden kavereiden kanssa hengailu ja näiden lähdettyä tukeutuminen lauseisiin emmä tiiä ja e. Tuntui helvetin ahdistavalta, mutten oikein osannut lähteä tilanteesta poiskaan. Luulin, että hän oli tullut tähän ennestään täysin tuntemattomaan kaupunkiin mun vuokseni, mutta sainkin jonkinlaista ”vittuakos sinäkin siinä olet” -kohtelua. Kiersimme lopulta kaksistaan kaupunkia parin korttelin verran ja ehdimme vielä kuuntelemaan pari biisiä Safari-klubilla esiintyneeltä poppoolta kun isä soitti olevansa lähdössä. ”-Mun täytyy nyt mennä.”

Torstaina pääsin taas autokyydillä kaupungille. Nuppi päätti tarttua hetkeen ja lähteä Poriin päin ja pikkuserkku Kimmokin oli tulossa Tampereelta kaupunkiin. Joskus seitsemän jälkeen lähdimme kolmistaan haistelemaan Chaka Khanin tahdittamia fiiliksiä kirjurinluotoa vastapäätä ja siellä sitten viihdyimmekin keikan päättymiseen saakka.

Kimmo kyllästyi jossain vaiheessa vähemmän selvään seuraamme ja lähdimme Nupin kanssa kiertelemään keskustaa. Erinäisten kiemuroiden ja pitkällisten teologisten keskusteluiden päätteeksi eksyimme lopulta Safari-klubille, jossa olikin tällä kertaa varsin hyvä meininki. Joku livebändi siellä taas soitti, ei tosin pienintäkään hajua että mikä =P

Tanssittiin joidenkin tyttöjen kanssa melko pitkään, kysyin lopulta päästäisiinkö me Nupin kanssa jommankumman luo yöksi. Jonkunlaisen kieltävän vastauksen jälkeen päätettiin lähteä takaisin mökille, aamubussi menisi vajaan tunnin päästä. Lähdöstä ei kuitenkaan tullut mitään ja lopulta sitten toinen tytöistä päätti haluta lähteä meidän mukaan. Nuppi oli melkoisen väsynyt kun lopulta päästiin hyppäämään kuuden aamubussiin, joka jätti meidät maaseutukierroksen päätteeksi mökin kupeeseen.

Perjantai valkeni yllättävän nopeasti. Löysimme itsemme kohtuullisen pöllähtäneinä saunamökistä. Nuppi alkoi heti surkuttelemaan keskeneräisiä töitään kotipuolessa ja suunnitteli jo lähtöä. Matkasuunnitelmat selviintyivät hänen osaltaan melkein heti kun törmäsimme sattumalta Kimmoon (heidän mökkinsä on meidän mökin naapurissa) joka oli juuri lähdössä kaupunkiin. Nuppi lähtisi Kimmon kyydissä Poriin ja sieltä omalla autollaan takaisin Turkuun.

Varsinainen hullunmylly alkoi sitten kun selvisi, että joukossamme oli myös joku vieras. ”-Joo, se on Tiina. Se jäi nukkumaan ku sen silmäkulma on ihan mustana ku se putos sellaselta tanssikorokkeelta.” Ikävän näköinen silmä olikin. Vähän ajan päästä selvisi, että kello olikin vasta vajaat kaksitoista. Univajetta oli lyhennelty siis vasta pari hassua tuntia, Kimmon ja Nupin lähdettyä menin suosisti uudelleen nukkumaan.

Heräsin uudelleen Tiinan vierestä joskus iltapäivällä, oli jo ruoka-aika. Jostain kumman syystä pientä mustasilmäistä ystävääni ei juurikaan nälättänyt, mutta mulla oli jo hevosen nälkä. Söimme ja vetäydyimme takaisin saunamökkiin.

Emme osanneet päättää lähteäkkö kaupunkiin vai ei, pitäisi käydä saunassa ainakin ensin. Tiinan lyhennellessä univelkojaan mietiskelin pitkään taas kaikkea sitä, miksi päädyin vieraan 20-vuotiaan tytön syliin jazzeilla, jonka piti olla ennenkaikkea wanhojen tuttujen kohtausfestari. Kaipaan kosketusta ja lähellä olemista. Toisen läsnäolo tyydytti läheisyydenkaipuuni, mutta se tuntuu niin typerän merkityksettömältä kun ei tunne toista.

Tuntuu tosi epäreilulta kun koskaan ei saa kokea niitä tunteita täydellisinä. Viimeistään nyt ymmärsin jo senkin, että se läheisyyskin on varsin tyhjää ilman vastakaikua omille tunteille. Helvetti mikä egotrippi.

Lauantai tuntui melkein perjantain toisinnolta, paitsi että se alkoi jotenkin käsittämättömän myöhään ja loppui ihan kesken. Heräsin joskus kolmelta päivällä mummin huutaessa, että ruoka on valmista. Tiina jätti ruokailun väliin ja hyvän tilaisuuden tullen sain kuulla moraalisaarnan yhdenyön heiloista. Teki mieli kuitata takaisin, että mehän ollaan nukuttu yhdessä jo kaksi yötä, mutta olin kuitenkin vaiti.

Fiilis oli ihan sellainen, että tahdoin jo kotiin. Seuraava bussi kaupunkiin lähtisi neljältä, menisimme sillä. Keräsin kamppeet kasaan, siivosin saunamökin sellaiseen kuntoon kuin se oli tullessamme ja sitten olikin jo aika jättää hyvästit Reposaarelle.

Juttelimme menomatkalla kaikkea tyhjänpäiväistä, oli ilmeistä ettemme tuskin näkisi toisiamme enää. Kirjoittamattomat säännöt olivat selvät, mutta en silti tuntenut oloani kovinkaan mukavaksi. Tiina jäi paria pysäkkiä ennen asemaa pois, katsoin häneen peräänsä ja mietin olivatko nämä päivät minulle hyväksi. En vieläkään tiedä.

Jalkauduin Porin linja-autoasemalle ja huomasin Turun bussien olevan kaistoillaan juuri lähdössä. Lyhyt harkinta viimeisen festaripäivän kulusta tuotti varsin selvän vastauksen ja hyppäsin ensimmäisen bussin kyytiin. Siinä se sitten oli. Jazzit 2002. Kokonaisuudessaan vähintään yhtä hieno ja erilainen kokemus kuin vuosi sitten.

<< Unessa.net < Arki < Menneet < 2002