|
Usein kysyttyä Menneet Vieraskirja Opiskelu >> |
Heräsin aamulla lämpimästä sängystä. Pieni arkinen asia, josta olen haaveillut todella pitkään. Kirjoitin lapulle ylös asioita, joita olen pitkään halunnut tehdä ja mitä tänään lopultakin tekisin.
Sain päiviteltyä tätä saittia mukavasti ja kirjoitettuakin hieman. Vastaamattomien sähköpostien jono lyheni pari metriä, eikä tuohon lapulle loppujen lopuksi jäänyt enää kuin pari asiaa jäljelle. Josko huomenna?
Suhteeni Heidiin tuntuu olevan yhtä soutamista ja huopaamista. Näin hänet eilen vilaukselta, tänään vaihdoimme sähköpostia ja juttelimme tovin irkissä. Kiire tuntuu olevan mulle taas tekosyy kaikkeen ja hänen mielestään pitäisi vaan antaa aikaa. Juuri nyt en kaipaa mitään muuta, mutta entä jos huomenna ajattelenkin taas toisin? En haluaisi.
Ehkä olen taas puun ja kuoren välissä itseni kanssa, en välttämättä tiedä mitä oikeasti haluan. Tämä syksy on tuonut mukanaan poikkeuksellisen lauhkeita aamuja ja hymyä, en halua kadottaa tuota onnea. Hitaasti, mutta epävarmasti. Edelleen.
Tämän uuden työaseman WinXP:n verkkoyhteydet eivät toimi, se aiheuttaa paitsi uskomattoman suurta vitutusta, myös melkoisesti harmaita hiuksia. Pitäisi kenties asentaa tähän Win2k (ja jokaVitunIkinen ohjelma uusiksi), mutta siihenkin menisi taas yksi työpäivä. Mistäs sen sit sais?
Viikonloppu oli upea. Tosi hieno. Jänkhällä oli kylmää ja pimeää, aivan kuten odotinkin. Jääkarhuja ei näkynyt, mutta Hesejä kyllä. Niitä on kuulemma enemmänkin kuin ne kaksi =)
Heidi
yllätti eilen aika totaalisesti. Hänen ostamastaan kauppakassista
löytyi suunnilleen kaikki ne asiat, jotka olisin itse ostanut jos
olisin mennyt kauppaan. Vaan en tietenkään ollut ehtinyt. ”Ajattelin,
ettei sulla kuitenkaan oo mitään.” Jos ajattelen elämän
hetkistä sellaisia kohtia, jotka havahduttavat, tämä oli
ehdottomasti yksi niistä.
Okei, en tosiaan ole kovinkaan vaikeasti ennakoitavissa erityisesti ruokaostosten suhteen, mutta hämmästykseni oli jokatapauksessa melko suuri. On vaikeaa kuvitella tuntevansa jonkun näin arkisen läheisesti, vaikka toisaalta, ollaanhan me nyt tunnettu vähän yli kuukauden päivät. Vasta!
Tämän sään aiheuttamalla vitutuksen määrällä ei tunnu olevan rajoja. Kahdesta kymmeneen senttiin loskaa, pari astetta plussaa ja tänäänkin ihan koko päivä vesisadetta. Vihaan, vihaan, vihaan talvea! Talvea, syksyä, lunta, loskaa, kylmää ja märkää. Kaikkia tasapuolisen helvetillisesti.
Uneton. Tasaisen raukean hengityksen kuunteleminen tuo mieleen niin paljon muistoja, että olisin ehkä mieluummin muistamatta. Toisinaan tekee kipeää muistella niitäkin asioita, joista normaalisti tulee hyvälle tuulelle.
Havahdun toistuvasti siihen, että asiat tuntuvat olevan nyt hyvin. Mitä ilmeisimmin uudella opiskelupaikalla on ollut erittäin hyvä vaikutus minuun, ja kaikenlainen hyvä tuntuu olevan kumulatiivista. Olen positiivisessa kierteessä, voisiko tämän paremmin enää mennä?-)
Voisi. Koulu on tuonut mukanaan selkeitä päämääriä ja tietynlaista vakautta, mutta se harmonia ei ole vieläkään täydellistä. Olen askeleen lähempänä, mutta tästä on vielä pitkä matka sellaiseen, mitä tavoittelen. Mitäköhän sitten mahtaa tapahtua jos joskus pääsen sinne asti?
Hektinen
ryntäily loppuu huomenna kun lähden viikonlopuksi Miian
luo Jyväskylään. Pari päivää kaukana
kotoa merkitsevät paitsi hermolomaa arjen vilinästä, myös
toivottavasti hieman etäisyyttä ihan kaikesta muustakin. Aion
nauttia jänkhän eksoottisuudesta täysin rinnoin - puhelin
on taatusti kiinni.
Olen pitkään pohtinut tätä, tämä on dilemma. Aikaa on, niin epäreilua kun se onkin, vain 24h päivässä, enkä oikein osaa päättää mitä kaikkea päiviini mahduttaisin. Olen vieläkin kovin innoissani koulujutuista ja haluaisin keskittyä niihin todella paljon ja todella intensiivisesti, mutta se ei ole ihan niin yksinkertaista. Koulun ohella kun pitäisi maksaa vuokra ja toisinaan jopa syödäkin jotain, joten jostain täytyy saada rahaa.
RAYn hommat tulivat tähän syksyyn kuin tilauksesta; tuntipalkan ansiosta tulot ovat helposti ennakoitavissa ja töitä voi käytännössä tehdä niin paljon kuin jaksaa ja ehtii. Ongelman muodostavat ainoastaan se jaksaminen ja ehtiminen. Liian vähän vuoroja kun ei oikein voi (erinäisistä syistä johtuen) tehdä, mutta toisaalta parikin iltaa viikossa tuntuu olevan tällaisena kiireisenä aikana liikaa.
Enpä tiedä miten tämänkin nyt taas ratkaisen. En ole edes uskaltanut katsella joulukuulle muodostuvaa kalenteria, sinne kun on nyt tulossa niiiin paljon tekemistä, että. Jotkut puhuvat joululomasta, mutta pelkään pahoin että meitsi saa vain unelmoida moisista tänä vuonna.
Ei tässä nyt muuten mitään hätää ole, kunhan on van vähän sellainen varpaillaan -olo. Olen jo kerran saanut itseni tosi pahaan jamaan liiasta puurtamisesta, en toden totta halua kokea moista enää. Tämä mun kaikkihetitännenyt-luonne ei oikein osaa sopeutua tällaisiin tilanteisiin, on kauhean vaikeaa yrittää hellittää mistään.
Hektinen olo. Huomenna pitää saada hellittää. Edes vähän.
Pääsimme tänään ehkä hieman alulle perjantaiyönä alkaneessa keskustelussamme tämän orastavan ihmissuhteen olemuksesta. Meillä on ainakin yksi yhteinen tekijä; puoliliekkielämä on poissuljettu vaihtoehto, sellaiseen ei voi tyytyä.
Sain olla omissa oloissani melkein koko päivän. Vapaapäivä kaikesta. Tai no, melkein kaikesta. Kuuntelin musiikkia, soitin kitaraa, kirjoitin juttua Fileen ja lähinnä keskityin olemaan tekemättä mitään. Täydellistä velttoilua siis.
Tuleva viikko jännittää jo etukäteen, niin paljon kaikkea tekemistä.
Näin eilen Minnan, pitkästä aikaa. Juttelimme lyhyessä hetkessä toisemme ajan tasalle menneiden viikkojen tapahtumiin, tuntui kuin olisin kohdannut vanhan ystävän. Ei niin kaukana totuudesta kuitenkaan, hänhän on kuitenkin uusi ystävä.
Olen hurjan väsynyt. Melkein uupunut kaikesta tästä tekemisestä ja soheltamisesta, mutta kuitenkin ihan tyytyväinen siitä, että mennyt viikko oli jälleen kerran aika tuottava monessakin mielessä.
Väsymys konkretisoitui eilen kun olimme aikeissa päästä ensimmäistä kertaa mihin tämä kaikki johtaa -keskusteluun Heidin kanssa, mutta nukahdin ennekuin pääsimme kunnolla vauhtiin. Rankan viikon jälkeen varmaankin oikeutettu, mutta harmittava takaisku.
Olen lievästi pettynyt siihen, ettei juuri mikään ole muuttunut tunteideni suhteen. Jotenkin se intohimo tuntuu nyt olevan ihan kateissa tästä koko touhusta, yhdessäolo tuntuu pelottavasti itsestäänselvältä. En tahdo itsestäänselvyyksiä, tahdon elävän ja tasapainoisen ihmissuhteen. Sen kaiken työn, mitä se vaatii, olen enemmän kuin valmis tekemään, mutta olisipa joku joka voisi kertoa näiden polkujen olevan niitä oikeita.
<Kosmonaut> jees toi meni logiin meen nyt poliisille j ajkoudut
kiipeliin
<Atwalk> toi on paha
<Kosmonaut> typottajotpdhgfadvjna
<Kosmonaut> et voi enään mitään
<Uninen> pässit
<Uninen> te ootte jallittanu mut irssiin koko
illaksi
Kiire tekee olon jotenkin rauhattomaksi. Se on kai stressiä tai jotain. Tahdon jatkuvasti omaa aikaa, tai haluan ainakin kuvitella niin, mutta kuitenkin käytän sen vähänkin johonkin ihan tyhjänpäiväiseen.
On ollut jo pari viikkoa sellainen olo, että pitäis tarttua kitaraan ja soitella, taisiis säveltää, jotain. Olen saanut joitain lyhyitä riimejä paperille, mutten oikein vielä tiedä mitä niille tekisin. Pikkuhiljaa keväällä ostettuun vihkoon on kerääntynyt ihan kiitettävästi matskua, mutta niiden lopullinen kohtalo on vielä hakusessa. Ehdin todennäköisesti hukkaamaan koko vihon ennenkuin saan mitään talteen.
Ulkona on ihan vitun kylmä. Vihaan talvea. Vihaan! Vielä monta kuukautta ennenkuin kannattaa edes haaveilla kesästä. Onneksi on sauna; voi mennä koskatahansa alasti parvekkeelle.
Siitä on nyt kaksi viikkoa. Siis. Olen vaellellut kaupunkimme katuja tuon samaisen söpön humanistitytön kanssa nyt jo kaksi viikkoa. Tuntuu kuin siitä olisi kaksi päivää, niin nopeasti kaikki on mennyt.
Yhteinen
aika tuntuu löytyvän enimmäkseen arki-illoista. En ole
ainakaan vielä kuullut surempia valituksia yltiöromanttisista
kynttilämeristä enkä tarkasti valitusta täsmämusiikista,
joten mitä ilmeisimmin liikumme sietokyvyn rajoissa. Edes suuri ennakkoluuloni
kasvisruokiin, tai muuhunkaan biopaskaan
(TM), ei ole (ainakaan vielä) osoittautunut ongelmaksi, se on jo
sentään jotain.
Tunteet ovat nyt paljon hillitympiä kuin monesti aikaisemmin, toivottavasti se auttaa näkemään asioita vähän selkeämmin. En ole vielä ehtinyt tuntemaan sitä niin tyypillistä ihastusvaihetta ollenkaan, olen siitä edelleen vähän hämilläni. No ehkä se on vain hyvä asia, olen kiintynyt häneen ihan eri tavalla.
Tuntuu hyvältä kun on joku läheinen ihminen jota voi kaivata ja ikävöidä tietoisena siitä, että ero ei tule olemaan pitkä. Jo se, että alkaa tottua toisen nimeen, tuntuu hyvältä pienen ajan jälkeen. Tällaisesta parisuhdemaailmasta löytää todella paljon pieniä iloisia asioita kun vaan haluaa.
Ei silti, eihän se pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Kommunikaatio on välillä tuskastuttavan vaikeaa kun eleet ja ilmeet eivät ole vielä tuttuja. Tutun, mutta käytännössä tuntemattoman ihmisen voi myös saada tolaltaan turhan helposti kun ei yksinkertaisesti tiedä kaikkea. Alituinen kiire värittää melkein kaikkea tekemistä, se on ehkä ärsyttävin yksittäinen piirre tämänhetkisessä arjessa.
Viikko
kulminoitui eiliseen poikien
iltaan Akin luona. Jo pitkään suunniteltu bileilta meni
ihan putkeen - hauskaa oli. Aamun demosessio oli wanhalle bilesedälle
kuitenkin ihan liikaa, en jaksanut lähteä mäelle tänään
ollenkaan.
Ikävä tuntuu hyvältä. Se saa mielen jotenkin rauhalliseen tilaan kun tietää ikävöivänsä jonkun sellaisen puolesta, jonka kuitenkin taas näkee pian. Olemme olleet Heidin kanssa aika aktiivisesti yhteydessä koko viikon, tänään ollaan menossa katsomaan Kauko Röyhkän keikkaa Säätämölle.
Tekemistä riittää kyllä muutenkin. Koulu rullaa eteenpäin mieletöntä vauhtia ja jatkuvasti on sellainen fiilis, että olisi toivonut ehtineensä tekemään vielä sen yhden jutun enemmän. Parempi silti näin, pidän tästä kaikesta nyt kun on kokoajan jotain tekemistä.
Lokakuu >>
Unessa.net
Menneet | Palaute
| Satumaa | Vieraskirja