Keskiviikko, 27.2.2002
Oca mainitsi tänään kanavalla, että mun pitäisi ryhtyä harrastamaan sokkotreffeilyä jotta saataisiin vähän värikkäämpää luettavaa tänne. Kuinka paljon olenkaan pohtinut sitä miten ihmeessä saisin elämääni sellaista väriä josta olisi kerrankin mukava kirjoittaa. Niinpä. Väriä todellakin kaipaisin. Paljon värejä.
Vanha hyväksi todettu ”tee mitätahansa liikaa niin unohdat” -konsti toimii yhtä huonosti kuin ennenkin. Noin neljä tuntia sen jälkeen kun olin päättänyt olla syömättä neljään viikkoon, vaihdoin taktiikkaa ja söin itseni kipeäksi. Se oli varmaan ihan terveellinen vaihtoehto tällaiselle laiheliinille. Mut oikeesti. Hemmottelutaktiikka puree osittain, mutta siinäkin on haittansa. Täytynee keksiä huomikseksi jotain muuta.
Tapasin tänään cosmicissa tyypin, joka piirtää Hesarin Kung-Fu poliisisarjista. Loistotyyppi. Tai siltä hän ainakin vaikutti, ei juurikaan mitään silti juteltu. Havahduin taas kerran siihen, että mulla on ihan liian vähän sellaisia tuttuja joiden kanssa hengailla. Tahtoisi kasvattaa kaveripiiriä vaan ei tiedä minkä ihmeen kautta. Joku sopivan hullu harrastus tai musiikki voisi olla hyvä lähtökohta, mutta en siltikään tiedä mistä aloittaa. On tosi vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin kun ei käy koulua eikä harrasta mitään missä tapaisi paljon ihmisiä. Tylsää.
Tämä on taas tätä. Illalla pelottaa mennä nukkumaan kun ei halua nähdä samoja unia uudelleen ja uudelleen. Aamulla taas ei millään tahtoisi herätä kun tietää että päivästä tulee yhtä tuskainen kuin eilisestä. Tässä hetkessä ei ole mitään mitä odottaa, ei mitään minkä puolesta jaksaisi tai haluaisi tehdä yhtään mitään. Ei ylipäätään mitään.
Tällainen tyhjänpäiväinen puoliliekkielämä on ihan silkkaa tuhlausta. Jos moisen masennuksen ja angstin voisi muuttaa energiaksi, tästä pojasta saisi helposti sen viidennen ydinvoimalan. Ainakin hetkeksi. Liian pitkään vaan olen toivonut tämän kaiken kääntyvän positiiviseksi ja pelkään että jossain vaiheessa muutun kyyniseksi ja sulkeudun. En tahtoisi sulkeutua, en kestäisi sitä.
Sekin on niin pirun piinaavaa kun en saa sanotuksi puoliakaan siitä mitä oikeasti ajattelen tai tahtoisin sanoa. Tiedän, että saisin oman oloni ainakin hetkellisesti vähän paremmaksi kun vaan unohtaisin tämän itsesensuurin hetkeksi ja antaisin sen kaiken tulla ulos, mutta ei ole viisasta ajatella niin. On kuitenkin helpompi toivoa että huomenna asiat saattavat taas muuttua. Nopeasti ja odottamattomasti niinkuin toisinaan käy.
En tiedä oikeastaan yhtään varmaa asiaa elämässäni juuri nyt, mutta yhden jutun tiedän. Tiedän miten mielettömän suuren huomion saa osakseen se henkilö, joka vielä jonain päivänä tupsahtaa eteeni kuin tyhjästä. Olen miettinyt monesti sitäkin kuinka helposi pilaan kaiken yli-innokkuudellani tai vähintään saan asiat vääristyneiksi, mutta en mahda sille mitään. Johonkin sen energian täytyy päästä, jollain tavalla sen on pakko tulla ulos joskus enkä minä raukkaparka tiedä mitään muutakaan välinettä tämän kaiken purkamiseen kuin läheisyys ja rakkaus. En edelleenkään osaa muuntaa sitä sanoiksi, mutta totta totisesti tiedän että jonain päivänä tässä maailmassa elää toinenkin ihminen joka tietää mitä tarkoitan.
Okei. Luulen tietäväni. Haaveita kaikki tyynni. En osaa haaveilla juuri muusta. Kesästä, lämpimästä ja läheisyydestä. Kohta on jo kesä. Sitten on taas kaksi haavetta vähemmän.
Huomenna on torstai, enkä ollenkaan tiedä haluaisinko huomisen olevan torstai. Kirottua.
|
Maailma on kirjoitusta Odotan En tiedä mitä haluta -A.W. Yrjänä |
Liian vahvat aavistukset on perseestä. Siivoilin eilen, se jäi kesken ja unohdin laittaa uudet petivaatteet joten kieriskelin koko yön paljaalla sängyllä.
Ei missään nimessä intro. Paljon muuta, mutta se kaikki on muualla kuin täällä verkossa. Se on jatkuvasti ajatuksissani, sanoina paperilla ja näissä aina yhtä suolaisilta maistuvissa kyyneleissä.
Tällaisina hetkinä tunnen, että olen poikkeuksellisen epäonninen ihmissuhteissani. Aina. Eikä sille juurikaan voi mitään, että omat ongelmat tuntuu aina suuremmilta kuin muiden ihan vaan siksi koska ne ovat omia. Suhteellisuus on käsite jota ei pitäisi koskaan unohtaa.
Sain tuntemattomalta ystävältä tänään hienon runon. Nyt kun tunnen oloni lähes ylitäydeksi kaikista maailman tunteista, nuo sanat luovat kenties merkityksiä joita ei muussa mielentilassa ehkä osaisi kuvitella.
...illemmalla muutetaan.
Maanantai, 25.2.2002
Ilta Sepon ja erään toisen hullun seurassa Cosmicissa poiki ehkä tavallistakin enemmän ajatuksia arjesta. Ainakin, sen että ”skip intro” =)
Tämä intro on ollut minulle kaikkea mitä ikinä voisin kuvitella. En voisi kuvitella mitään lisää enkä mitään vähempää, tämä on ollut ihan kaikkea mitä ikinä voisi vaan kuvitella. Se on jo kirjoitettu, ”kaikki päättyy joskus”. Niinhän se on. Ehkä huomenna on se päivä? En tiedä. Ehkä.
”Vaan minä en ole kala”
Ikävä saa minut löytämään itseni hetkistä joita en tahtonut kokea. Vaellan ympäri tätä hämärää kotiani, eikä missään tunnu olevan minun paikkani. Paikka jossa tuntuisi kotoisalta. Ei. Tämä kaikki tuntuu niin kylmältä. Siltä kuin kokoajan puuttuisi jotain, enkä tiedä mitä.
Kävimme Lauran kanssa Piikkiössä saunomassa. Nautin taas pitkästä aikaa taivaallisen mahtavasta saunasta. Mietein Katrinaa ja tätä kaikkea myllerrystä joka saa ilmapiirin enemmän sekaisin kuin suurinkaan myrsky. Emme ole puhuneeet moneen päivään, en oikeastaan tiedä lainkaan mitä hänelle kuuluu. On raastavaa olla tietämättä.
Olen niin väsynyt. Väsynyt pohtimaan ja punnitsemaan samoja ongelmia uudelleen ja uudelleen. Kyllästynyt siihen, että muutos tuntuu nytkin niin kaukaiselta ja palottavaltakin että on mieluummin paikallaan. Omituisin asia viimeisen kuukauden aikaisten tapahtumien johtosta on ehkä ollut se, että jääkaappini näyttää aivan erilaiselta nykyään. Hämmästyn joka kerta uudelleen avatessani sen oven ja toisinaan naurahdan itselleni sen hetken koomisuutta kun tajuan muuttavani elämääni jääkaappini kautta. Ihmiset, tai ainakin minä, on sitten niin mielettömän outoja otuksia =)
Jos tietäisin mitä haluaisin, voisin helpostikin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa jotain uutta. Toisaalta tiedän tasan tarkkaan mitä haluan, mutta samalla kun tiedän etten sitä välttämättä saa, en edes halua ajatella mitä muuta mahdollisesti voisin haluta. Haluaisin uusia päämääriä. Siitä tässä kaiketi on kyse. Kaipaan uusia pysyviä haasteita, jotain jonka vuoksi jatkaa eteenpäin. Itseasiassa tajusin juuri, että nykyisinhän mulla ei ole juuri mitään mistä pitää kiinni. Vähemmästäkin tulee yliherkäksi vähän kaikelle...
Lauantai, 23.2.2002
Kylläpäs se aika rientää. On vaikea edes kuvitella kuinka paljon oikeasti haluaisinkaan pitkän hiljaisuuden jälkeen todeta sen johtuneen siitä että elämääni kuuluisi viimeinkin paljon muutakin kuin tämä alituinen kirjoittaminen ja muu hömppä. Vaan ei. Vieläkään tämä ei ole todellisuutta. Valitettavasti.
Viimeiset päivät on menneet vähän kuin varkain. Eilinen oli hyvin tärkeä päivä elämässäni monessakin suhteessa, mutta sekin meni lopulta vähän kuin huomaamatta ohi. Yritin sanoa jollekin jotain, mutten tiedä ymmärrettiinkö minua. Todennäköisesti ei. Sama se nyt on kuitenkin, edessä on taas enää vain enemmän tai vähemmän tavallista arkea. Sitä samaa, sitä samaa...
Olen juurtunut tällaiseen kummalliseen välimuototilaan jossa kaikki vaan on eikä mitään tapahdu. Juteltuani asiasta Sepon kanssa tulin sellaiseen johtopäätökseen, että mun periaatteessa pitäis olla nyt tässä nimenomaisessa hetkessä onnellinen kun mulla kuitenkin on melkein kaikki mitä voisin haluta. Silti onnellisuus on tästä asetelmasta kait aika kaukana.
Päivät kuluvat hitaasti toisiaan toistaen. Tänään olisi ollut Lumon keikka Down Townissa, mutten jaksanut vaivautua. Tiedän, että harmittelen tätä vielä joskus mutta eipä kuitenkaan tullut mentyä. Liian kauan siitä kun viimeksi on nähnyt livemusaa, mutta tuo DT ei inspanut kyllä millään tasolla. Onneksi zenkkarit on sentään tulossa tänne, mutta nekin vasta huhtikuussa.
Ainiin. Vaihdoin kuvan galleriaan vaan en vieläkään tiedä minne tungen sen vanhan kommentteineen. Johonkin se tulee vielä jossain vaiheessa *grin*. Kaikki kaatuu päälle, mutta onneksi sentään on irc.
Ja onneksi on olemassa asioita, joiden vuoksi hymyillä :)
Sunnuntai, 17.2.2002
Niinkin pieni asia kuin sitruunanviipale vesilasissa saa ajatukseni kauas arjesta. Olen kaiketi kuumeessa. Sopisi hyvin tehostamaan vaikutelmaa siitä etten koskaan ole kuumeessa.
Päätä on särkenyt koko päivän niin etten pystynyt lukemaan edes postejani aamulla, eikä tuota buranaakaan viitsisi nyt syödä kun sitä on vain yksi tabletti jäljellä. Henkinen olo peilautuu fyysisestä tai päinvastoin. Kontrasti eilisen ja huomisen välillä on aivan liian suuri jotta sitä uskaltaisi edes ajatella. Kaikin mahdollisin tavoin olen yrittänyt kanavoida ajatukseni vain parantumiseen ja lukemiseen, mutta eihän siitä mitään tule.
Löydän itseni mitä kummallisimmista tilanteista. Olen ajelehtinut vailla määränpäätä jo ties kuinka kauan, koska mikään ei ole tuntunut oikealta. Sellaiselta, johon voisi juurtua ja kasvaa. Nyt alan kai vähitellen hahmottaa sitä mitä olen etsinyt kaikki nämä vuodet. Sen ymmärtää hetkinä, jolloin laskevan auringon kajo saa kauempana siinätävät kodit näyttämään siltä kuin ne olisivat tulessa. Äkkiä koko elämäni on kuin tulessa.
Vielä tahdon elää ne hetket, jolloin vierelläni on se ihana ihminen joka saisi tämän kaakaonkin tuntumaan lämpimältä. Elää ne hetket yhä uudestaan tietäen, että huominen tarkoittaa jälleen uusia hetkiä joista nauttia. Nämä surullisen yksinäiset hetket, yksin tai kaksin, tuntuvat niin merkityksettömiltä nyt. Ja hyvä niin.
Mmm. Tuo jo valmiiksi hiestä kostea sänky koitunee kohtalokseni tänäkin yönä. Niinkuin aina.
Torstai, 14.2.2002 - YSTÄVÄNPÄIVÄ! =)
Elämästä tekee elämisen arvoista intohimo, tunteet ja ristiriidat. Tämä päivä on ollut niitä kaikkia. Toiset ovat onnellisia.
Keskiviikko, 13.2.2002
Olin jo menossa nukkumaan. Väsyneenä, epätietoisena. Olen taas vähän pihalla kaikesta ja käytän tätä Aijamaista väsytystaktiikkaa itseeni. Teen niin paljon kaikkea mahdollista ja niin myöhään, että nukahdan viimein siihen etten yksinkertaisesti jaksa enää olla hereillä. Näin ei joudu miettimään liikaa kun virkeänä ei ole ehtivinään ja näin yötä myöden taas on aivan liian väsynyt.
Isä lähti viideksi viikoksi Venezuelaan rakentelemaan laivasähköjä. Wau. Viisi viikkoa on pitkä aika ja mulla on sen auto. Tai ainakin melkein. Laura muutti isän kämpille nyt täksi aikaa ja kävin räpläämässä sen koneen kuntoon tuolla. Ajattelin samalla vaihtaa autot päittäin ettei tarttis huomenna suhailla tolla rotiskolla. Well... sain kaaran käyntiin, mutta ennenkuin pääsin parkkiruudusta mihinkään se otti ja sammui eikä lähhtenyt uudestaan käyntiin. Voi kuinka rakastankaan noita ranskattaria... =P
Niin. Olin todellakin menossa jo nukkumaan kun taas eksyin. Mmmm.
Tajusin miten paljon kaikki on muuttunut ja sydämeni alkoi pamppailemaan. Sillä samalla tavalla. Hengitys on vieläkin kovin epätasaista. Minäkö sen olen aiheuttanut? Minä vai joku muu? Huomaan itseni muuttuneen hieman ja näen muutoksia ympärilläni, mutta en kyllä ole ainoa. Jotenkin vain tajusin hetkessä kuinka paljon ja kuinka lyhyessä ajassa... kuukausitolkulla toivoin muutosta ja nyt pelkään sitä.
Viimein tunnen että mulla on jotain menetettävää. Viimein!
Sain tänään postissa kaksi ystävänpäiväkorttia. Ihanaa! :) Veeralta sekä Annilta ja Tapiolta. Mukavaa. Ihkumukavaa. Mulla on todistettavasti siis myös eläviä ystäviä kun terkutkin tulee jossain muussa kuin sähköisessä muodossa :) Hmm. Edelleenkään minä en ole ollut noin aktiivinen. Olen ylihuono lähettämään mitään oikeita kortteja, hyvä kun saan sähköiset versiot perille...
Tiistai, 12.2.2002
Menneet päivät ovat olleet pitkiä. Pidempiä kuin äkkiseltään saattaisi uskoa. Vaikka tekemistä on paljon, sekunnit tuntuvat silti minuuteilta.
On tehnyt mieli kirjoittaa vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon, mutta lopulta illat aina tuhlaantuu irkissä tai jonkin vastaavan puolihyödyttömän parissa ja siinä vaiheessa kun havahtuu että on myöhä, onkin taas liian myöhä ja liian väsynyt. Turhautuneisuus vaan kasvaa ja sekin ahdistaa.
En osaa tehdä eroa tarpeellisen oman ajan ja torjumisen välillä. Kumpikin sattuu. En ole myöskään osannut ajatella tätä juurikaan vaan kaikki on jäänyt hämmästelyksi ja epätietoiseksi olotilaksi pienen pääni sisään. Olen kaikenkaikkiaan kokenut hyvin vähän torjumista elämäni aikana, ehkä siksi kaikki tuntuukin helposti samalta ja samanlaiset tunteet automaattisesti aiheuttavat yhden ja saman reaktion.
Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni nykyisistä realiteeteistä vaikken niistä ollenkaan pidäkään. On niin kovin vaikeaa myöntää itselleen miten asiat oikeasti ovat vaikka kuinka haluaisi jotain muuta. Kaikki menee helposti niin monimutkaisiksi kun ajattelee liikaa mutta ajattelematta taas ei osaa ymmärtää mistä kaikki nämä tunteet tulevat.
En muistanut kuinka mielettömästi tällaisista vahvoista tunteista saa energiaa. Yksinäisyys luo ympärilleni tunteita, jotka verottavat osansa tuosta energiasta, mutta silti nämä päivät tuntuvat kolme kertaa pidemmiltlä kuin ennen. Yhdessä päivässä saa aikaan niin paljon. Musiikki on ollut keskustelemisen lisäksi oikeastaan ainoa asia, millä olen osannut iteäni hemmotella. Haluaisin värittää nämä päivät apatian sijaan iloisella mielellä ja positiivisella asenteella, siksi hemmottelu. Tosin siitäkin menee maku kun mikään ei enää tunnu samalta =)
Jokainen päivä tuntuu taas niin uudelta ja erilaiselta. Kaikki muutkin ympärillä muuttuvat asiat luovat nykyhetkestä niin värikkään kuvan, ettei tällaista osaa oikein millään edes käsittää. Haluaisi vaan jatkuvasti nähdä huomisen ja huomisen, välillä takertuen niihin niin kovin lyhyisiin hetkiin joissa saa olla oikeasti onnellinen.
Tänään on taas uusi päivä olla onnellinen.
Sunnuntai, 10.2.2002
Erilainen viikonloppu. Nyt on vuoro tuntea ikävää.
Tarkoitus oli fiksailla koko sivustoa, mutta sain aikaan vain pieniä fiksailuja irkkilogeihin. Kanavallemme eksyi viikonlopun aikana ennätysmäärä ihmisiä ja ilmeisesti pari uutta vakkariakin on taas nalkitettu. Mukavaa :) Ilmeisesti neiti kuolema ei ole sisäistänyt irkin ideaa koska ihmetteli Satumaassa miksi vieraat ihmiset häiritsevät häntä kanavallamme, mutta kai tuokin harhaluulo vielä on oikaistavissa :)
Näin Sepon tänään pitkästä aikaa. Juttelimme tuntitolkulla ties mistä ja paransimme taas maailmaa. Pitkästä aikaa oli taas sellainen ilta kun tosiaan juteltiin ihan oikeista asioista, sellaisista joilla on merkitystä. Olin todella hyvällä tuulella kun lopulta eksyin takaisin kotiin. Hyvä tuuli haihtui melkein samantien erimielisyyksiin ns. kavereiden kanssa, mutta samapa tuo. Pääasia kun sai taas vähän jutella ja purkaa asioita ulos, tästä on hyvä lähteä liikkeelle taas uuteen viikkoon.
Perjantai, 8.2.2002
Jo perjantai. Nämä päivät menevät kuin siivillä ja kuitenkin niin tuskallisen hitaasti.
Pidin vähän lomaa kirjoittamisestakin kun en tiennyt mitä oliisn kirjoittanut. En kaiketi tiedä vieläkään, mutta nyt tuntuu siltä että täytyy jo. Tahtoisin sanoa ne kaikki herkät ajatukset, kuvailla kaikki ne voimakkaat tunteet ja vuodattaa sydämeni näihin lauseisiin mutta tiedän etten voi. Se ei olisi oikein muita kohtaan ja se vaan satuttaisi. En halua satuttaa muita, joten kirjoitan ajatuksiani muualle. Niistä tulee runoja, lyriikoita ja pöytälaatikkokirjoituksia. Ehkä vielä joskus julkaisen jotain näinä päivinä kirjoitettua. Sitten joskus kun kaikki on toisin.
Nytkin kaikki on toisin. Niin moni asia on toisin. Taas sellainen vaihe elämässä kun toiset kääntävät takkinsa ja toiset yrittävät olla mukana ja ymmärtää. Toiset kai ymmärtävätkin. En tykkää sellaisista ihmisistä, jotka eivät osaa olla olla iloisia puolestani. Enkö minä muka saisi olla edes hetken onnellinen tämän niin pitkän riutumisen jälkeen? Tiedän, että aina ei osaa olla aidosti onnellinen toisen puolesta, mutta mun mielestä sitten voi olla hiljaa sen sijaan että rupee vittuilemaan. Aivan sama toisaalta. En voisi vähempää välittää ihmisistä, jotka tekevät hassuja juttuja kateutensa riivaamina.
Olen niin kauan kadehtinut muita ihmisiä kaikesta. Nyt ei ole enää mitään mitä kadehtia. On vain kaipaus toisenlaisesta todellisuudesta, siitä että kaikki olisi pian toisin. Näen öisin todentuntuisia unia kaikenlaisista hassuista asioista ja päivisin havahdun toisinaan mitä kummallisemmista paikoista uppoutuneena ajatuksiini. Nyt kun en tiedä huomisesta turvaudun haaveiluun. Olen kai haaveillut itseni tähänkin saakka, miksei sama toimisi nytkin :)
Kunpa vain pystyisin nyt näyttämään kaikille niille epäilijöille miltä tämä kaikki tuntuu. Niin monta kertaa olen kuullut tylsistyttäviä tarinoita siitä miten elämän kuuluukin olla tavallista ja miten mikään ei ole niinkuin elokuvissa. Sellaisina hetkinä sitä oikeasti vasta ymmärtää elävänsä kun elokuvien rakkaustarinat tuntuvat pliisuilta kopioilta. Juuri tällaisia hetkiä olen kaivannut. Vaikka nämä olisivat vain hetkiä, niin se on silti enemmän kuin vuosien, tai pahimmillaan koko elämän, tylsän tavallinen säästöliekkielämä.
Työpuuhien ohella kone on kiltisti ja vähemmän kiltisti jauhanut mulle tasaisen tappavaan tahtiin lisää biisejä soittolistaan. Kyl nyt o kivaa :)
Keskiviikko, 6.2.2002
[06.38] Nämä aamut ovat niin erilaisia nykyään. Maija laulaa jotta ”pahimpia on aamut / joiden päättymistä ei näy”, mutta en kyllä enää näe eroa aamujen ja muiden yksinäisten hetkien välillä. Olen jo ties monettako päivää linnoittautunut tänne pieneen koppiini, elän tämän tylsän koneen ääressä ja kuuntelen alakuloista musiikkia. Seuraan irkki-ikkunaa koko päivän puolihuolimattomasti silmäillen ja välillä siihen liimautuen kuin ainoaan asiaan koko maailmassa. Sitten yleensä luen sieltä jotain mitä en olisi halunnut tai jään näkemättä sanoja joita olisin kaivannut ja masennun.
Luulen aina olevani tottunut kaikkeen. Luulen, että tiedän miltä asiat tuntuu kun olen kokenut ne jo ainakin kerran elämässäni. Ei sellaisia kuitenkaan voi tietää. Ei voi tietää miltä tuntuu toisesta tai miltä tulee tuntumaan itsestä. Nyt kaikki tuntuu jollain tapaa kaukaiselta ja epätodelliselta. Olen jo monta päivää odottanut herääväni johonkin toiseen todellisuuteen, mutta... nämä aamut toistavat jo itseään.
Sade rummuttaa melankolista poppiaan ikkunalautaan. Ei tuo bossanovaa ole, mutta ei bossanova sopisikaan näiden Don Huonojen päälle. En tiedä olenko saanut vaikutteita tästä, mutta tällainen apean kaunis teinimusiikki on juuri sitä mitä minäkin olen tällä hetkellä.
Minua hämmästyttää tämä kaikki. Hämmästyttää miten joku voi olla samaan aikaan niin lähellä ja kaukana, niin tuttu ja kuitenkin niin tuntematon. Aina kun olen hetken aikaa yksin, alan pelkäämään että joudun olemaan näin pidemmän aikaa. En oikein osaa edes ymmärtää sitä energian määrää jota minusta aina pursuaa kun olen hyvällä tuulella. En ymmärrä mistä ihmeestä se tulee - miten jaksan hymyillä niin pitkään?
Tänään on ollut taas aikamoisen tylsä päivä. Tylsä as in the most boring kind of a day in the whole freaking world! Pitäisi varmaan olla jollain tapaa masentunut. En ole. Olen jollain tapaa alakuloinen ja väsynyt, mutta nyt ei jaksa hyppiä seinille. Kurkku on kipee. Se vituttaa aika rankasti. Tää menee itseasiassa juuri tähän sarjaamme asiat tärkeysjärjestykseen ja silleen... Sitten olisi vielä tuota lukemistakin ja... *haukotus*
Hetken lepo ei voi tehdä muuta kuin hyvää.
Maanantai, 4.2.2001
[ 10.15 ] Vitun verkkoelämä sukkaa.
En osaa päättää kenen elämää eläisin. Jos elän omaani, satutan muita. Jos elän muiden mukaan, satutan itseäni. Viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten oikein osaa pysyä mukana. Paitsi, että olen taivutellut itseni eroon vanhoista periaatteistani koskien ihmissuhteita, olen rikkonut itselleni jo aikoja sitten tekemän lupauksen kirjoittaa verkkoon vain totuuksia. Tai no... eihän täällä vieläkään ole valheita, mutta olen edelleenkin vahvasti sitä mieltä, että sanomatta jättäminen on täysin rinnastettavissa valehtelemiseen.
Sitten selitysosio... Olen odottanut sopivaa aikaa. Ajoitus on aina kaiken A ja O, tämän olen oppinut jo liian monen asian yhteydessä. Joitain asioita olen muita suojellakseni julkaissut vasta jälkeenpäin, tämä on ehkä ainoa tapa jolla pystyn suojelemaan itseäni ja muita itseltäni. Ainakin niinkauan kun haluan jatkaa kirjoittamista.
Itseasiassa haluan kyllä kirjoittaa ennemmin kuin luopua mistään muusta. Tässä elämäntilanteessa koen, että mulla ei yksinkertaisesti ole mitään muuta enää jäljellä joten valinta on helppo. Toivottavasti jonain päivänä tällaisetkin päätökset on vaikeampia kuin nyt...
Taidan nyt eksyä kauppaan. En ole syönyt moneen päivään oikeaa ruokaa ja olo on sen mukainen. Kai tämä tästä vielä... Toivottavasti...
[ 09.58 ] Ja suututin hänet :(
[ 05.35] Valvoin taas koko yön. Katrina lähetti alkuyöstä sähköpostia, johon en osannut kuin vastata samantien. Ja.... mietein. Mietein, mietein ja valvoin. Ja kirjoitin...
Sunnuntai, 3.2.2002
Heräsin jo yhdeksältä. Tosi kummaa, menin nukkumaankin vasta kolmen jälkeen. Aamu oli raukea ja lihakset (?) kipeinä eilisen sähläyksen jäljiltä. En enää koskaan mee sähläämään =P
Nyt illalla tuli taas sellainen kurja olo. En ole koskaan joutunut elämään näin, enkä tykkää tästä yhtään. Hyvät hetket ovat poikkeuksellisen hyviä, huonot hetket tuntuvat pahemmalta kuin mikään muu ja unohtaminen tai irti päästäminen ei ole vaihtoehto. Se ei saa olla vaihtoehto.
Olen varma omista tunteistani, mutten voi millään tietää tai edes ennakoida mitä tapahtuu huomenna tai viikon päästä. Mitä jos en olekaan tarpeeksi? Entä jos asiat hiljalleen luisuvat takaisin siihen samaan taantuneeseen tilaan, jossa ne niin kauan jo ehtivät homehtua? Kaipaan vakautta ja selkeitä päämääriä elämääni, tämä on hurjan pelottavaa minulle.
En osaa ajatella enää sitä ”tavallista” elämää, jota vielä hetki sitten elin. En halua ajatella sitä, ymmärrän sen nyt. Tuntuu kuin olisin tuhlannut elämästäni jo liikaa ja haluan tehdä jotain todellista vaihteeksi. Haluan antaa ja saada. Onnelliinen ihminen, ainakaan onnellinen minä, ei stressaannu tavallisista arjen murheista samalla tapaa kuin epätasapainoinen ihminen. Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtoja. Mitä juurio nyt tekisin toisiksi mieluiten? Mitä sitten jos? Niitä juttuja on niin monia ja kaikki tuntuvat yhtä kaukaisilta. Tylsää.
Epäreilua kun kaikki kivat asiat ovat niin lähellä, mutta silti niin kiusallisen kaukana. Tahtoo leffaan, tahtoo raflaan, tahtoo merelle ja tahtoo johonkin kauas pois. Teippasin tuohon seinälle isän viime juhannuksena ottamia kuvia Airistolta. Siellä on niin hienoa. Istuskelen tässä ihkussa nojatuolissani, katselen noita maisemia ja kuvittelen itseni sinne taas kerran. Kaikki on niin lämmintä ja täydellistä. Aina hetkittäin...
Todella hassua, miksi sitä kaipaa niin paljon ihmistä jonka kanssa voisi olla yhdessä yksin. Ninä yksinäisinä hetkinä tahtoisi olla läheisesti kaksin, mutta tiedän että ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki jolloin tulee pakottava tarve saada omaa aikaa, tilaa ympärilleen. Siinä hetkessä on mielettömän hienoa, jos saa olla yhdessä yksin.
Jos huomenna olisi energiaa, panostaisin vaihteeksi lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tänään on ollut ihan liian vähän energiaa yhtään mihinkään järkevään. Illan päätteeksi jäljelle jää vain haave siitä, että nukkumatti veisi minut taas johonkin sellaiseen paikkaan jossa saisi olla onnellinen. Kaksistaan. Muutaman tunnin ajan ja sitten taas jatketaan...
Lauantai, 2.2.2002
Eilisillan viihdyin Veeran Lapan ja Matkalan seurassa. Oli tosi upeeta :)
Täällä on yllättävän hiljaista vaikka tuo WinAmp soittaakin väsymättä noita tuttuja biisejä hitaasti kasvavalta soittolistaltani. Pysähdyn aina muutamiin sanoihin kappaleisiin, yksi näistä on Zen Cafen En oo koskaan tavannut.
Me puhutaan ja puhutaan
toisillemme asioita
joista mä en oo sanonut
kenellekään
Kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta kun on niin paljon asioita, joita pitäisi miettiä ja tehdä. Kaikki on muuttunut äkkiä tasaisen harmaasta häikäisevän värikkääksi enkä ollenkaan tunnu mieltävän tätä todeksi. Jollain tapaa sitä ei uskalla nauttia siitä, että ympäriltään löytää yhtäkkiä elämää kun pelkää sen häviävän yhtä nopeasti kuin se tulikin.
Sinä olet minulle kaikki mitä haluan
kaikki mitä toivoisin
kaikki mistä haaveilin
Olin tänään pelaamassa sählyä. Uskomatonta, mutta totta. Max houkutteli mut niiden sählyporukan mukaan ja sinne sitten menin. Oli tosi sähyä, ihan kivaa ja erittäin hyvä muistutus siitä kuinka rapakunnossa olen :) Jälkeenpäin vasta huomaa kuinka paljon sitä tuli liikuttua kun on sellainen liikkunut olo. Mukavaa.
Nyt on jo ilta. Yöllä tai aamulla pitäisi jatkaa töitä. Kauheesti töitä ja sit olis hyvä ku sais luettua. Hmm. Mukavaa kun on tekemistä...
Sinä olet minulle
syksytaivaan kaltainen
kaikki mitä osaa en
kaikki mitä epäilen
En oo koskaan tavannut ketään niin kuin nyt oon sut
(En oo koskaan tavannut,
Samuli putro, Zen Café)
Perjantai, 1.2.2002
Huih. Heräsin täysin sekavassa tilassa ensin kahdeltatoista, lopulta reilu tunti myöhemmin. Kymmenen minuutin päästä krapasin jo auton ikkunoita kauheassa pakkasessa edelleenkin yhtä sekavana kuin hetki sitten.
Näin Veeran ja hänen siskonsa vanhemman lapsen, Joonaksen, jossain tuolla halisten hesellä. Juteltiin aikamme ja ihmeteltiin maailman menoa. En koskaan kuvitellut tällaista, mutta nyt tuntuu siltä, että Veera on viimeinkin ihan oikea ystävä. Sellainen jonka kanssa voi jutella asioista. Nautein tuosta olosta pitkään.
LAura on edelleenkin mustasukkainen. En ymmärrä miksi. En ymmärrä mistä hän voi olla mustasukkainen ja mistä kaikesta se vihamielisyys kumpuaa. Olin vielä hetki sitten niin varma siitä, että kaikki on jo selvää, mutta eihän se olekaan. Minun osaltani kyllä, mutta ehkä tähän tarvitaan aikaa enkä vain osaa antaa sitä. En koskaan osaa.
#Unessa.net ihastuttaa ja vihastuttaa. Positiivinen palaute on aina mukavaa, mutta tuon kaiken parissa väkertäminen on muutenkin ollut mukavan erilaista ajanvietettä välillä. Ylläpitotöihin (bottien rassaamiseen lähinnä) menee tälleen alkuvaiheessa aivan epäreilun paljon aikaa, mutta kai se tästä. Tunteet kuohuavat myös irkissä - tuollakin kanavall aon viimeksi tänään taas mitelty henkien taistoa erinäisten skismojen vuoksi. Botit ovat onneksi siitä hyviä valvojia, että niiden arvostelukykyyn ei juuri tunteet vaikuta =)
Työjuttujen parissa saa taas viettää jälleen yhden viikonlopun lisää. Töitä ja lukemista. Sitä se kai nyt sitten taas on. Arki.
Sain Laurakarhulta (Sepon rakas) ihastuttavan, vaikkakin kovin lyhyen meilin :) Sitä ei aina muista kuinka hyvältä tuntuu kun on ystäviä lähellä. En muista koska edellisen kerran olen itkenyt onnesta, mutta eilen koin senkin tunteen. Se on jotain sellaista hämmentävän lämmintä ja valloittavaa, joka vaan riisuu kaikista aseista ja päästää kaiken pahan pois. Se tuntuu hyvältä.
Sydän täynnä rakkautta, mieli aivan liian pitkästä aikaa levollisena ja ajatukset tavalliseen tapaan epärealistisen toiveikkaina jatkanen nyt askareitani. Näen kai kavereita kaupungilla illalla. En ollenkaan tahdo riehua nyt, tahdon kuitenkin tavata nuo peijakkeet :)
Arkea vuonna 2002 - Ville Säävuori