Päästäkseni siihen, mistä kaikki alkoi, palaan hetkeksi ajassa noin kaksi päivää taaksepäin. Oli maanantaiyö. Lohduttavan viileä ilma virtasi äänettömästi sisään avoimesta ikkunasta, päivän paras hetki.
Irc, ihmisen paras ystävä. Juttelin pitkälle yöhön kanavallemme tupsahtaneen nuori naisen kanssa. Elämästä maailmankaikkeudesta ja sen sellaisesta. No, oikeastaan kaikesta tyhjänpäiväisestä. Jossain vaiheessa iltaa hän lausahti leikkisästi jotain tyyliin ”varo vaan, voin huomenna olla sun oven takana!”
Huominen koitti yllättävän äkkiä. Tiesin, ettei pääkaupunkiseudulla asuva, tuntematon ihminen voisi millään materialisoitua tänne Turkuun, edes yhden markan vedosta huolimatta, joten jännitystä ei siis juurikaan ollut havaittavissa irkin ulkopuolella. Kunnes valkeni keskiviikkoaamu.
Ovikello soi. Olin mennyt nukkumaan vain muutama tunti sitten, kömmin sängystä melkoisessa unentokkurassa yrittäen samalla miettiä mitä ihmettä oikein tapahtuu. Eihän mun ovikello soi koskaan. Pieni, varsin pelästyttävä, vilkaisu peiliin ja taas kerran mieleen palautuva muistikuva siitä, että ovisilmän puuttuminen vituttaa suuresti, mutta vain niinä lyhyinä hetkinä jolloin sille oikeasti olisi käyttöä.
Ei jumalauta!
Se olet sinä!
Olin juuri hävinnyt vedon. Todisteena tästä kädessäni oli hieno kortti ja eteisessä hymyilevä nuori kaunis nainen. Uskomatonta. Uskomatonta! ”- Saanks mä tulla peremmälle?”
Päivän ohjelma meni hieman sekaisin. Se meni itseasiassa kokonaan uusiksi. Mahdollisimman huono päivä uuden tuttavan tutustuttamiseen kaupunkiin sillä illalla olisi ohjelmassa työkoulutusta klo 17-21. Teimme kuitenkin nopean suunnitelman kaupungille lähtemisestä ja hyppäsimme melkein heti bussiin.
Kuuma elokuinen päivä kului kaupungilla kuin siivillä. Ehdimme Samppalinnanmäelle puiston varjoihin, Musiikkinurkkaan levyostoksille ja Cosmiciin. Kaupunkikierros päättyi muutaman tunnin päästä lähtöruutuun Haritun perukoille.
Olin vähän vaivaantunut siitä tosiasiasta, että piti lähteä kesken kaiken töihin harjoittelemaan korttien jakamista. Olin myös hermostunut samasta syystä, koska en ollut ehtinyt harjoitella edellisen kerran jälkeen kuin hetken. Lähdöstä tuli mieletön ”ole kuin kotonasi, tämä ja tämä toimii näin ja löytyy täältä” -sekoilu. Ja sitten neljä tuntia jotain ihan muuta.
Iltayhdeksältä poljin takaisin kotiin jutellen samalla Ollin kanssa puhelimessa. Muutaman lyhyen puhelinneuvottelun jälkeen päätimme lähteä vieraani, Riikan, kanssa kaupungille. Kaiffarit olivat jo menneet Lyniin jalkautuessamme bussista, me menimme suosiolla kantapaikkaan. Cosmicin savuisesta tunnelmasta päädyimme lopulta Eerikin kautta Lyniin, mutta kun viimein sain puhelinyhteyden muihin, kuulin että nämä olivat juuri lähteneet. No, Matkala lupasi tulla vielä takaisin kun oli alunperin lupautunut kuskiksi. Pidimme Lynissä vielä hetken hauskaa kunnes lopulta lähdettiin Matkalan kyydillä takaisin kotiin.
Illan aikana nautitut virvoikkeet tekivät tehtävänsä, olo oli kohtuullisen rento. Kömmimme sänkyyn heikon valon heijastuessa kasvoille. Tilanne tuntui varsin epätodelliselta, koska emmehän me tunteneet toisiamme oikeastaan lainkaan.
Suudelma.
Loppuyö oli polttavan kihelmöivää, myös henkisesti. Tasapainottelin epätoivon ja euforian välillä, en mistään hinnasta halunnut antaa ajatusteni pilata sen hetken mystisen kaunista tunnelmaa. Juttelimme ja lopulta nukahdimme lämpimään yöhön.
Kännykkä piipittää. Aamu. Hetki, jonne en olisi koskaan halunnut päästä. Pahimpia on aamut, ihan niinkuin Maija laulaa. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, oli vaan pakko herätä. Muutaman torkun ja parin sekavan vaatteidenkeruuminuutin jälkeen olin jo bussipysäkillä saattamassa häntä takaisin kotiin. Kohtuullisen pitkä koulumatka. Lyhyet heit, kaino hymy ja bussi oli tiessään. Fiilis oli kenties epätodellisempi kuin vajaa vuorokausi sitten avatessani hänelle ovea.
Seikkailu voi olla motiivi monenlaiseen tekemiseen. Tämä oli todellista seikkailua. Istuin keskelle sohvaa äkkiä kovin tyhjältä tuntuvassa huoneessa. En mä tajuu mitään.
<< Arki < Menneet < Elokuu 2002