Puolituttu kävelee eteeni ja sanoo ”mitäs sä täällä yksinäs istuskelet? ujo pieni poika odottelee vaan et joku tyttö hakis tanssiin, vai?”
”Kunhan keräilen fiiliksiä”, vastasin. En kehdannut myöntää odottavani juuri sitä tyttöä. En ketätahansa, vaan nimenomaan häntä, johon katseeni aina vaistomaisesti kiinnittyy vaikka paikka olisi tupaten täynnä.
Dynamo on paikka, joka on parhaimmillaan lauantai-iltaisin kun sisään on päästetty niin paljon ihmisiä, että käveleminen paikasta toiseen on miltei mahdotonta. Siellä on siis ahdasta. Alakerran tanssilattia on suhteellisen pieni, miltei neliön muotoinen ja pimeä.
Lattian takaseinällä on paksuin verhoin näkyvistä piilotetut ikkunat ja kumpaakin seinustaa kiertävät kapeat, puolinaisia oluttuoppeja notkuvat tasot. Oikean käden puoleinen seinä paljastaa suuren, melkein koko lattian levyisen lasittoman ikkuna-aukon DJ-koppiin. Tiskijukka on lähellä yleisöä, yleisö lähellä toisiaan.
Nimettömän jumputuksen vaihtuessa tutumman biisin introksi alkaa kansanvaellus jo ennestään ahtaalle tanssilattialle, uskaltaudun mukaan. Kirjaimellisesti kuuma tunnelma tiivistyy hikipisaroina otsalle ja näen lyhyen hetken ajan hänen hymyilevät kasvonsa kirkkaiden strobovalojen välkkeessä.
Painan katseeni lattiaan ja eläydyn koko sieluni voimin musiikkiin, annan sen viedä. Tanssiminen tuntuu hyvältä, se saa minutkin hymyilemään. Etsin taas katseellani tyttöä, jonka jokainen liike saa minut haluamaan vain häntä, unohtamaan kaikki muut ympärilläni. Pikaisesti katseeni kohtaavat ja hymyilen hänelle. Hän hymyilee takaisin, sulkee sitten silmänsä liikuttaen edelleen vartaloaan musiikin tahtiin.
Erotan nuo tummat lyhyet hiukset erottuvat ihmismassan keskeltä vaivatta. Jokainen pieni hetki on kuin täydellisyyttä jota ei halua kadottaa, kaikki eleet ovat kuin viestejä joiden haluaisin merkitsevän jotain erikoista. Tämä tunne on euforinen, haluan sen olevan merkityksellistä; kuin kaunista unta.
Ylläoleva
kuva on yläkerrasta, jossa eräänä iltana soitti L'go Pistooli
<< Arki < Menneet < Kesäkuu 2002