Unessa.net : Arki : Menneet :

Perjantai, 21.9.2001

Mummun hautajaiset Harjavallassa.

Aamupäivä.

Pitkiä lasittuneita katseita, hermostuneen epämääräistä hälinää. Tunnen itseni niin hyödyttömäksi kun en oikein millään tavalla osaa osallistua muiden askareisiin. Kaikki vaeltelevat hermostunein askelein paikasta toiseen, jotkut yrittävät pitää yllä väkinäisen positiivista juustelua.

Kaikkien kasvoilta huokuu suru. Lohduton olotila, jota yritetään lieventää kerääntymällä yhdeksi suureksi joukoksi. Hetkittäiset itkunpurskaukset ja miesväen nieleskelemät kyyneleet luovat muutenkin jo synkkään ilmapiiriin ylimääräisen annoksen melankoliaa.

Juvinaalit kasvavat silmissä. Osaa en ole edes nähnyt (äidin Tuija-siskon sekä hänen miehensä Jorman ottolapset Kauko ja Marjukka), Espoon nuorista (äidin Teija-siskon lapset Saara ja Anssi) on tulossa jo teinejä. Tuntuu oudolta seurata tätä ”olettepas tekin jo kasvaneet” -asetelmaa tällä kertaa hämmästelevien puolelta.

Iltapäivä

Tässä vaiheessa täytyy siirtyä pois preesensistä. Kynä ja paperi katosivat käsistä, farkut vaihtuivat pukuun.

Siirryimme yhdeksi hautausmaalle useamman autokunnan voimin. Menin kohtuullisen rikki viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki oli valmista ja meidät kantajat kutsuttiin kalmanhajuiseen, viileään ja teräksisenoloiseen huoneeseen jonka keskellä odotti valkeana ja kauniina hohtava ruumisarkku. Joku kosketti arkun pintaa ikäänkuin toivoen jonkinlaista viimeistä kosketusta mummuun. Hivelin kättäni kannen yläpuolella mutten koskenut. Olin vaan sanaton.

Saimme lyhyet ohjeet koko hoidosta ja kannoimme mummun ulkona sijaitsevan telineen päälle, jolla talutimme arkun haudalle josta se sitten laskettiin hautaan. Se meni niin nopeasti etten ehtinyt ollenkaan tajuta koko touhua. Päästin otteeni kantoliinasta ja tajusin katsovani alas kuolleen ihmisen hautaan. Mummun hautaan.

Siunausjutun jälkeen oli kukkien vuoro. Ennen haudan sulkemista lapsenlasten (eli minun ja muiden) oli tarkits heittää Tuijan tekemät kukka-asetelmat arkun päälle. Kävelimme kukat käsissä haudan ympärille. Kaikki vain itkivät. ”-Heittäkää ne kukat!” joku huusi hiljaa ja me vaan itkettiin ja tuijotettiin. No. Kyllähän ne sitten sinne heitettiin ja hauta suljettiin.

Kukkajutuissa ja muussa häsäämisessä meni oma aikansa, mutta pian se kaikki oli ohi. Ihmiset valuivat niiskutellen ja nyyhkyttäen takaisin autoihinsa.

Täällä oli jo ruoka valmiina, sitä ennen pastorismies (tai joku sellainen enivei) piti ruokarukouspuheen ja Tuija kertoi lyhyesti että mummu oli toivonut tällaisia hautajaisia: vain läheisimmät ihmiset ja kunnollista ruokaa. ”Syökää hyvin”.

Ruuan jälkeen Tuija oli valmistellut aika hienon esityksen lopun ajan tekstiviesteistä. Tekstiviestiperinne oli läsnä jopa hautajaisissa. Hän oli tosiaan kerännyt paperille joitain jollain tavalla koskettavia tekstiviestejä viimeisen puolen vuoden ajalta aina viimeiseen henkäykseen saakka. Näiden kokemusten uudelleen-elämisen jälkeen lähes kaikki taas itkivät ja tunnelma oli hyvin herkkä. Vielä luettiin saapuneiden addressien värssyt ja lähettäjät.

Ilta

Tunnelma rentoutui ja keveni melkoisesti iltaa kohden. Päivän itkut oli itketty, jäljelle jäi muistelu ja yleinen rupattelu. Luulen, että pahin on nyt ohi.

Loppuilta on mennyt aika rauhallisesti. Itseasiassa tosi rauhallisesti. Lähden kai huomisen aikana kotiin, huomenna on kuitenkin hyvää aikaa vielä fiilistellä täällä.

Tajusin vasta tänään, että olisin halunnut kirjoittaa jonkun värssyn. Kukaan ei kuitenkaan muistanut sanoa mulle moisesta mitään, joten en saanut siihen tilaisuutta. Kirjoitin päivällä kuitenkin ensimmäiset säkeet värssyyn, joka jäi kesken. Tai ei se jäänyt kesken, mutta se on kovin lyhyt.

>> Hautajaiskuvia

<< mennyttä elämää