Unessa.net : Arki : Menneet :

Sunnuntai, 3.6.2001

Eaglemania! Uskomaton päivä eilen, kertakaikkisen hieno. Takana yhdet ylppärijuhlat, viisi tuntia bussissa (eikun linja-autossa koska ne on kuulemma eri asia!), kolme tuntia kotkien keikalla ja pari tuntia seikkailua Helsingin yössä.

Bussilla olin sitten liikkeellä tosiaan. Päätös tapahtui lähinnä käytännön syiden pakottamana. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin näinkin, joten ei valittamista. Koko reissua ei olisi silti edes tapahtunut ilman isäni avokätistä sponsorirahaa, josta olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

[17:35] Seison sateisen apeassa tunnelmassa Piispanristin bussipysäkillä ylläni tummanharmaa puku ja olallani melkein tyhjä koulureppu. En todellakaan näytä siltä, että olisin menossa rokkikonserttiin... Hetken kuluttua suuri valkoinen auto pysähtyy pärskähdellen viereeni ja kapuan sen sisään. 124mk, kiitos. Oho. Kallista lystiä. Aikataulujen mukaan mun pitäisi olla perillä joskus varttia vaille kahdeksan, eikun siis unta palloon niin ei tarvitse tylsistyä.Harmi kun ei ole kannettavaa cd-soitinta, iskin reppuun pari kotkien CD:tä ihan vaan varoiksi..

[19:40] Auto pysähtyy Helsinginlinja-autoasemalle. Ollaan hieman edessä aikataulusta, vaikuttaa lupaavalta. Muutaman pyörähdyksen jälkeen tiedän tarkan sijaintini. -Tavastia on tuossa!! Hienoa. Tähän tulen sitten takaisin jos ja kun joskus pääsen sieltä pois. En jaksanut ajatella mitään vaihtoehtoista tapaa siirtää itseäni sinne johonkin, vaan istahdin taksiin ja pulitin muutaman minuutin matkasta kipeät 75mk. No. Olin ainakin perillä. Loistavaa!

[20:30] Olin jo melkein ehtiä tuskastua odottelemiseen kun luulin lämppäribändin olevan vielä tässä välissä. Yleisö alkoi käydä kovin kuumana ja kaukaa takakulmasta lähtenyt aalto lähti kiertämään suurta savua puolillaan olevaa hallia ympäri. Lähes kaikki olivat ihan täysillä mukana, aalto teki neljättä tai viidettä kierrostaan valtavien aplodien ja kenkien rymistyksen innoittamana kun yhtäkkiä valot himmenivät ja taustamusiikki lakkasi.

Vihellys ja taputukset kuuluivat niin kovana, että korvia melkein sattui. Sitten! Rumpali laskee hitaan tahdin ja soitto alkaa. Valoshow rävähtää käyntiin ja yleisö tulee ihan villiksi kuullessaan ensimmäisiä tahteja illan ainoasta pakollisesta ohjelmanumerosta. Ladies and gentlemen, welcome to Hotel California!

Aikamoinen fiilis kuunnella tuollaista musaa istualtaan. Perse kiinni penkissä eikä ollenkaan hyppimistä ja pomppimista. Ei kännisiä ihmisiä örveltämässä, ei ketjupolttajaa sohimassa palavan tupakan kanssa, ei musiikin tahdissa vellovaa yleisömassaa. Vain rivi raivokkaasti tahtiatakovia jalkoja ja jumalaton määrä suu hämmästyksestä avoimenaan kuin hypnotisoituja kuuntelijoita.

Jossain vaiheessa iltaa muistin sen mitä unohdin. Ne hifitulpat. Voi kökkö. Ostin sikakalliit hifikorvatulpat sen takia ettei tarvitse rikkoa korviaan treeneissä tai keikoilla ja sitten en koskaan muista käyttää niitä tai ottaa niitä mukaan. Viddu mikä daiju! Ei onneksi silti olisi moisia tarvinnutkaan, sillä herrasmiesbändin imagonkin kannalta volyymit oli säädetty juuri sopiviksi. Ei liian kovaa eikä liian hiljaa, soittimet erottuivat metelistä hyvin eikä puuroutumisefektiä juurikaan ollut. Yleisöstä lähtevä meteli yllätti silti. Monessa paikassa tahdissa taputtava yleisö peitti bändistä lähtevät äänet alleen.

Minkäännäköistä yhteislaulatusta ja muutenkaan laulamista ei keikalla ollut.Bändin jäsenet kilvoittelivat kilpaa omien laulutaitojensa kanssa ja saivat monissa paikoissa selkäytimeen asti menevän hyvänolon tunteen aikaan. Lauluun olikin satsattu hyvin paljon enemmän kuin soittoon, mutta se kuuluu tämän bändin juttuun. Parhaimmillaan lavalla pyöri soittamassa 12 henkeä, ja kymmenkunta näistä aukoi suutaan tavalla tai toisella.

Setti oli jaettu kahteen osaan ja välissä pidettiin noin vartin mittainen hengähdystauko. Glenn Frey mainitsi asian jotenkin tyyliin ”Okay, we're gonna take a little break after this song so You guys get to go to upstairs and do what we all need to do...”. Himoitsin lavan kulmalla näkyvää biisilistaa, mutta tiesin että sinne on ihan turha yrittääkään mennä. Valomiehillä olisi varmasti myös ollut samainen lista, mutta sinnekin olisi pitänyt ängetä vastavirtaan keikan jälkeen joten luovuin ajatuksesta. Huomasin kuitenkin, että tuo löytyi verkosta joten iskin sen tuohon. Aika tarkkaan näyttäisi pitävän paikkaansa tuo.

Todella upea keikka, ei voi muuta sanoa. Pohdiskelin jossain vaiheessa sitä, miten lippujen hinnat voivat olla noin pirun kalliita mutta tuo valoshow selvitti kyllä sen aika hyvin. Tylsästi omalta paikaltani ottamani kuvat eivät kerro puoltakaan totuudesta, mutta ehkä niistä saa jotain osviittaa. Oli aika karua kun joutui nöyrtymään kameran kanssa paikaleen. Muuten ihan hyvä paikka kuvien kannalta, mutta tuo perhanan tv-nosturi oli melkein kaikissa kuvissa tiellä. Ärsyttävää.

Keikka loppui joskus puoli kahdentoista aikaan, eli alkuillasta siis. Soitin Tiinalel ja kysyin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Justinista ei kuulemma ollut kuulunut mitään, joten näytäisi melko hiljaiselta siis se mahdollisuus että tapaisimme hänet jossain. Okei. Ei sitten mitään. Pettymys, mutta ei kovinkaan suuri pettymys tuon äskeisen jälkeen... olin melkoisesti voiton puolella kuitenkin.

Tiina meni nukkumaan, minä menin Pasilan asemalle ja änkesin itseni junaan muutaman tuhannen muun ihmisen kanssa. Ei sinne olisi mahtunut kuin korkeintaan sata ihmistä, mutat siellä tosiaan oli varmaan tuhat. Pääsin siis ilmaiseksi keskustaan, joka oli hyvä asia. Pienen palloilun jälkeen alkoi maisematkin näyttää jo tutulta: tuossa on linja-autoasema, tuossa on Keltainen jäänsärkijä, tuossa on Tavastia ja tuolla Semifinal. Jees! Mä tiedän missä mä oon!

Menin nälissäni ensimmäiseen vastaantulleeseen kebab-paikkaan (kallen kebab-house tai jotain siihen suuntaan se oli, lähellä Tavastiaa enivei) ja pohdiskelin siellä illan jatkosuunnitelmia. Busseja menee silleen tunnin välein joten täällä voisi periaatteessa viihtyä vielä jonkun aikaa. Muttaei. Päätin kuitenkin mennä ekalla mahdollisella kyydillä Turkuun, siellä ehtisi kuitenkin baareilemaankin vielä tarvittaessa.

Hyppäsin bussiin kello yksi yöllä ja pulitin taas 124mk piiitkästä matkasta takaisin kotio. Tai lähemmäs sitä enivei.. tajusin että kotimatka taittuisi taas kerran jalan, koska yöbusseihin en enää ehtisi - kello on niin paljon. Damn!

Matkan aikana menin moneen otteeseen rikki siitä, että se tuntui sujuvan niin hitaasti. Loppujen lopuksi pääsin kuin pääsinkin Turkuun, lekko oli 3:45. Kävelin siltä samalta istumalta Matkalan autolle ja heidän seurassaan (Lapa, Matkala, Tommi ja .. öö hänen tyttöystävänsä.- Jonna? ..no einivei) sitten kotiin.

Ei väsyttänyt yhtään yöllä, joten Miia sai taas osansa sekaisista ajatuksistani. Veera puolestaan kirjoitti tänään ajatuksiaan nykyisestä. Sanoin aikaisemmin jotain sen suuntaista, että Miia ei ole mitään sellaista niinkuin olen yrittänyt muillekin epätoivoisesti selittää. Tyly kommentti tähän kuului, että ”Mahtaakohan olla.. Koska olet viimeksi kuunnellut mitä puhut, jos et ihan tarkkaan tiedä ni käy lukemassa unessa.netistä.. Sieltä löytyy aika paljon ”ei-innostunutta” asiaa Miiasta :o) ”. Auts! Karua. Tottakin ehkä.

En mä tiedä. Kukakohan minuakin mahtaa uskoa. Mahdanko uskoa itsekään omiin ajatuksiini. En aina, mutta nykyään jo useimmiten kuitenkin. Kyllä se silti on niin, että voi ihmisestä innostua ihan pelkästään kaverina. toisaalta aivan sama mitä muut ajattelee, koska tämä ei liikuta kenenkään muun elämää kuin meidän kahden... Hienointa tässä kaikessa on kuitenkin se, että tunnen pikkuhiljaa taas löytävän itseni. Osaan olla oma itseni ja tiedän mitä teen ja toisaalta mitä haluan tehdä. Tieto lisää tuskaa, se on tosiasia. Tiedän mitä haluan ja ymmärrän mitä en voi saada. Aika syvältä on se.

Sunnuntai on jo melkein lusittu. Paha juttu. Siinä mielessä paha juttu, että pääsykokeet ovat kuudentoista päivän päästä ja niistä kolme päivää uhraantuu DBTL:ään. Dough!

<< mennyttä elämää